— Se on kaikkein suurinta rohkeutta, sanoi Jean, joka ei liikoja luullut Alice'n luonteesta.
— Se on helpointa.
— Niin sinulle, jonka aika kuluu vaaroissa ja vastuksissa. Mutta hänelle?…
— Entä jos hän minua rakastaa, sanoi Marcel ainoastaan, ja hänen äänensä hillitty sävy poisti noista sanoista itserakkauden vähimmän varjonkin.
— No niin, mumisi Jean ajatellen:
"Hän ei osaa rakastaa. Isabella Orlandi ottaa herra Landeau'n ylellisyyden rakkaudesta. Alice Dulaurens menee naimisiin herra de Marthenay'n kanssa heikkoudesta ja siksi että hänen äitinsä tahtoo saada jalosukuisen vävyn. Nykyajan, nuoret tytöt eivät enää tunne voimakkaita tunteita, eikä kukaan niitä heille opeta."
Mutta hän ei uskaltanut sanoa, mitä ajatteli. Hänen ystävänsä leveällä ja valoisalla otsalla, hänen hehkuvissa silmissään kuvastui selvästi hänen rakkautensa.
— Sinä tahdot siis ehdottomasti tavata hänet.
— Ehdottomasti.
Jean ei sanonut enää vastaan. Hänen aprikoidessaan asiaa, Marcel jatkoi: