— Kuulehan, minun täytyy tavata neiti Dulaurens. Sinä voit siinä auttaa minua. Tahdotko?
Syvä ystävyys yhdisti nuo molemmat nuoret miehet toisiinsa. Toinen tunsi vanhemman hellää suvaitsevaisuutta, toinen nuoremman hehkuvaa ihailua, mitkä molemmat arvoasteet ovat veljesrakkaudelle ominaisia. Vuoron perään he siitä ammensivat yllykettä jaloimpiin tunteisiin. Se antoi heille vielä lisäksi tuota mielentyyneyttä, jota molemminpuolinen luottamus ja luonteiden ja halujen yhtäläisyys synnyttää. Mutta salaisuuksiaan he eivät olleet koskaan toisilleen uskoneet. Niinpä hämmästyikin Jean suuresti ystävänsä pyyntöä kuullessaan, vaikka hän kyllä jo kauan sitten oli arvannutkin asian laidan. Vaiteliaana katselijana hän oli levottomana seurannut sitä salaista murhenäytelmää, jota Chênaie'ssa näyteltiin, olipa hän ollut läsnä, kun rouva Dulaurens epätoivon innolla oli koettanut puhua Armand de Marthenay'n puolesta, joka itsepintaisesti jatkoi kosiskeluaan. Hän kun tunsi Marcel'in tunnon tulisuuden ja ylpeyden, kiinnitti tämä rakkaus, jonka epätoivon rajuutta hän pelkäsi, paljon enemmän hänen mieltänsä kuin oma kuhertelunsa, joka oli vain kevyttä ajanvietettä. Hän tiesi, miksi Marcel ehdottomasti tahtoi ottaa osaa Saharan retkeen, mistä johtui tuo kuumeinen toiminnan tarve, tuo uusi kunnianhimo, joka hänen ystäväänsä äsken oli kiihdyttänyt. Mutta Marcel ei koskaan laverrellut salaisuuksiaan, ja kun hän nyt oli päättänyt puhua, tiesi se, että hänellä täytyi olla erittäin vakava syy. Siksi hänen kysymyksensä peloitti Jean'ia.
Salaten mitä hänen mielessään liikkui Jean kysyi:
— Etkö sinä voi mennä Chênaie'hen? Sehän olisi kaikkein yksinkertaisinta.
Marcel katsoi häntä läpitunkevalla ja terävällä katseellaan:
— Tiedäthän kyllä, etten voi.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
— Mutta minä tahdon tavata hänet.
— Ryöstääksesikö hänet, sanoi Jean hymyillen hienoa hymyään ja ikäänkuin yrittäen viimeisen kerran kääntää keskustelua leikiksi. Mutta Marcel vain vastasi ynseästi:
— Katso häntä tarkoin, niin et puhu enää sillä tapaa… Minun täytyy välttämättä tavata hänet, ennenkuin lähden ehkä useammaksi vuodeksi. Siitä riippuu hänen onnensa ja minun. Jos vain minun onneni olisi kysymyksessä, saattaisin minä tuskineni lähteä tieheni taakseni katsomatta. Mutta hänen tulee rauhoittua tulevaisuuden suhteen, tuntea varmasti, että tulevaisuus on sitkeiden ja lujien. Hänestä tulee minun vaimoni, jos hän tahtoo. En pyydä häneltä muuta kuin rohkeutta odottaa.