Laskeutuva ilta valoi ruusunpunaisia ja violettia väriviiruja valjun kuultavalle taivaalle. Ilma oli lahea hengittää, mutta sen raikkaus tiesi syksyä. Maa hymyili liikuttavan surumielisesti kuin kuoleva, joka ajattelee elämää. Se näytteli paljaita vainioitaan ja tyhjiksi raastettuja viinitarhojaan ihmeissään kuin tuhlari, joka on kaikki antanut ja yhä vieläkin tahtoisi antaa. Hyödyttömäksi käytyään ei sillä ollut enää muuta tarjottavana kuin kauneutensa. Metsät kätkivät enää vain puoleksi salaisuuksiaan, ja niiden viheriän ja kullan kirjavat lehvät näyttivät vaivoin kestävän päivänsäteiden painoa. Rakennuksen seinustalla muutamat liiaksi auenneet ruusut pudottelivat hiljaa liian raskaita terälehtiään kevyen tuulen kuljeteltaviksi. Mutta viettävän vainion korkeimmalla kohdalla, kuvastuen mustana kirkasta taivaanrantaa vastaan, veti härkäpari arvokkaana auraa, joka muokkasi maata tulevaa satoa varten. Keskellä luonnon rauhallista riutumista oli tämä näky kuin uuden kevään ennustus.
Kastanja putosi Marcel Guibert'in jalkoihin ja sai hänet vavahtamaan. Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka ahdistavan alakuloinen oli kaikessa koristeellisuudessaan tämä maisema, jonka kauneutta hän vain oli ihaillut. Hän hengitti syksyistä ilmaa ja illan viileyttä. Ja katsellessaan tuota hänelle niin rakasta, vanhaa naista, joka nojasi parveketta vastaan ja kokosi ajatuksissaan hajaantuneita lapsiaan, arvioi hän pojan rakkautensa voimaa ja tunsi samalla taikauskoista ja viiltävää pelkoa, jota meissä toisinaan herättää rakkaittemme elämän hauraus. Jean näki varjon laskeutuvan ystävänsä otsalle. Hän näytti hänelle härkävaljakkoa, joka kärsivällisesti muokkasi maata, ikäänkuin kehoittaen luottamaan elämään.
Hitaasti rouva Guibert palasi sisään.
"Äiti parka", ajatteli Marcel. "Usein sinä olet vapissut minun tähteni, ja saat vapista vieläkin. Tuo kartta, joka välinpitämättömänä ja mykkänä on levällään tuossa edessäni, on sinun tulevien tuskiesi salainen lähde. Kiitos sinulle maidosta, jolla rintasi on minua ruokkinut, sielusta, jonka sielusi on minuun siirtänyt, lapsuudestani ja nuoruudestani, kaikesta kiitos! Minä rakastan sinua, mutta anna minulle anteeksi, jos minun kumminkin täytyy lähteä…"
Vaaleaveriset tytönkasvot tulivat hänen sielunsa silmien eteen. Äitinsä käynnin jälkeen Chênaie'ssa ei hän ollut nähnyt Alice Dulaurens'ia. Monasti hän oli kiivennyt yli hennon häkkiaidan, joka erottaa Chênaie'n suuret puut Chaloux'n tiestä. Siellä noiden vanhojen tammien varjossa hän rohkeasti odotteli nuorta tyttöä. Tietäen, että Alice häntä rakasti, tahtoi hän hinnalla millä hyvänsä puhua hänelle, saada hänen lupauksensa. Kunnia, jota hän tuolla kaukana hankkisi ja kärsivällinen odotus kyllä lopulta auttaisi heitä toiveittensa perille. Mutta sattumaako lienee ollut, vai pidettiinkö häntä silmällä, tyttöä vain ei kertaakaan ollut näkynyt.
Pitikö hänen nyt näin lähteä? Muutaman päivän kuluttua päättyisi hänen loma-aikansa, jonka pitennystä hän ei ollut tahtonut anoa, ja hänen täytyi lähteä Algeriaan, Oran'iin, jossa Jean Berlier'n, joka oli nimitetty siirtomaa-sotajoukon ensimmäiseen rykmenttiin, piti olla jo ennen häntä. Suunnitelma toisensa jälkeen syntyi hänen mielessään, mutta ne olivat kaikki yhtä mahdottomia, ja hän pohti tilansa tukaluutta, kuten nuori hevonen pureksii kuolaimiaan.
Hänen miettiessään millä keinoin saisi tavata hänet, jota hän toiminnan miehen itsepintaisella päättäväisyydellä piti morsiamenaan, nousi hänen ystävänsä Jean seisomaan.
— Minä tahtoisin, virkkoi hän, sanoa hyvästi sinun äidillesi, ennenkuin lähden.
— Odota hiukan, vastasi Marcel nousten vuorostaan.
Ja päättäen äkkiä puhua, hän lisäsi melkein kuiskaten: