— Palkallaniko, hän virkkoi.
— Minkä sille mahtaa! Minä pidän siitä mikä kiiltää.
— Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää.
— Eipä suinkaan, on vielä timantteja ja jalokiviäkin.
Hieman ylenkatseellisesti myönsi nuori mies:
— Niinpä niin, jokainen tahtoo pysyä erillään elämästä ja koettaa sen unohtaa. Äidillänne on koiransa, enollani on ruusunsa ja teillä on pukunne. Rakkaus tulee sitten vasta, miten kuten.
— No viimeinkin, Jean, te tulette järkeväksi. Mieli keventyneenä Jean alkoi taas puhua suunnitelmastaan:
— Siis te säilytätte salaisuuden, jonka saatte tietää huomenna?
— Jos sen ilmaisen, niin lupaan ruveta rakastamaan herra Landeau'ta.
— Kas niin, puhutaan vakavasti.