Mutta Marcel tahtoi saada hänet häneltä itseltänsä. Hän odotti ja mitä kauemmin odotusta kesti, sitä enemmän häntä säälitti tuo tyttö parka, jonka rakkaus oli niin horjuvaa. Ei kainous, ei arkuus, eikä luonnollinen itsensä hillitseminen selittänyt hänen vaikenemistaan. Hetki oli niin vakava, että hänen olisi pitänyt epäröimättä puhua, jos hän kerta tunsi siihen halua. Ne esteet, jotka heitä erottivat, olivat vain turhamaisuuden ja itsekkyyden luomia sulkuja, joita ei ollut vaikea voittaa. Hän rakasti ja kumminkin hän vaikeni.
Marcel tunsi, että he kulkivat eri teitä. Hän oikaisi pitkän vartalonsa halveksivan säälin tunteen vallassa. Mutta hän voitti kumminkin ylpeytensä voidakseen sanoa hyvästi ja sanoi surkutellen:
— Ei Alice, älkää luvatko mitään. Minä päästän teidät siitä lupauksesta, jonka Paulan kautta minulle annoitte. Teillä ei ole voimaa rakastaa.
Ja lujalla ja päättäväisellä äänellään hän lisäsi, laskien irti pienen kylmän käden, joka ei pannut vastaan:
— Hyvästi, neiti, me emme enää koskaan tapaa toisiamme.
Alice näki hänen rientävän puistotietä pitkin, jolla illan varjot jo alkoivat liikkua. Hän ei kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen. Hän oli jo kadonnut, ja yhä vielä etsi Alice häntä silmillänsä. Metsä kahisi hiljaa illan tuulessa. Lehti irtautui puusta ja hipaisi pudotessaan Alice'n kasvoja. Se oli talven enne: hän tunsi kuolemaa ympärillään, itsessään.
Kuin kaksi iloista ja kepeätä haamua ilmestyivät Isabella ja Jean tammien alle. Alice seisoi yhä liikkumatta samalla paikalla, jolle Marcel hänet oli jättänyt. Kun he aikoivat puhutella häntä, pakeni hän sanaakaan sanomatta ja juoksi sisään piilottamaan surkeuttansa. Ei juolahtanutkaan hänen mieleensä uskoa suruansa Jean Berlier'lle, joka vielä olisi voinut pelastaa hänet onnettomuudesta. Hän riensi huoneeseensa, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Mutta tuskassaankaan hän ei ajatellut taistelemista, vaan antautui ilman muuta kohtalon valtaan, jota hän mielestään ei voinut välttää…
Alice'n paettua, katsoivat Isabella ja Jean hämmästyneinä toisiinsa.
— Minä en ymmärrä, virkkoi nuori mies.
— Minä ymmärrän, sanoi nuori tyttö. Taas yksi, joka pelkää! Me olemme kaikki samanlaisia. Me haluamme vain korkoja, emmekä tahdo mitään uskaltaa. Vain yhden minä tiedän, joka rakkaudesta voisi kulkea vaikka maailman loppuun parinkymmenen pennin hameessa.