— Minä en voi. Vanhempani eivät tahdo.
Marcel oli aivan hämmästyksissään siitä, ettei vielä ollut päässyt pitemmälle tämän kohtauksen aikana, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut ja jonka piti ratkaista heidän tulevaisuutensa, mutta varmana rakkaudestaan ja luullen lujasti saavansa tytön vakuutetuksi hän jatkoi pontevasti:
— Alice, Alice, minä lähden kauas. Ehkä useaksi vuodeksi. Mutta mitä on pari kolme vuotta, kun rakastaa? Rakkaus kestää iäti. Minä tahtoisin saada teidän lupauksenne. Se ylläpitäisi ja rohkaisisi minua. Alice, minä rakastan teitä enemmän kuin elämääni. Tai pikemmin, elämä ei ole minkään arvoista ilman teitä. Vastukset eivät merkitse mitään, kun rakastaa. Luvatkaa minulle, että säilytätte minulle sydämenne, kun olen poissa, ja tämän pienen käden, jonka olette minulle antanut, ja jota aivan jääkylmänä pitelen omassani.
Typertyneenä seisoi Alice liikkumatta ja ääneti. Hän ei ollut koskaan elämässään ottanut ensi askelta. Hän ei tietänyt edes, oliko hänellä omaa tahtoa ollenkaan. Marcel'in rakkauskin oli kuin varkain vallannut hänet ja tuotti hänelle tuskaa kiihkeydellään, joka hänestä tuntui liialliselta ja luvattomalta.
Marcel katseli hellästi tuota kalpeata ja menehtymäisillään olevaa tyttöä eikä muuta toivonut, kuin että saisi suojella häntä kohtalon kolauksia vastaan. Mutta kun tyttö yhä vaikeni, jatkoi hän hellittämättä:
— Alice, minä rakastan teitä. Ilta joutuu, teidän täytyy mennä sisään.
Syksyinen ilma on jo koleata.
Voitteko antaa minun lähteä ilman sanaakaan, ilman toivon kipinääkään?
Oli mieltä hellyttävä hetki, jolloin koko luonto henkii hartautta, ennen kuin vaipuu pimeyden helmaan, kuolemaan. Mutta mailleen menevän päivän viimeinen heikko välke valaisi vielä noita puhdaspiirteisiä kasvoja, tuota kullankellertävää tukkaa. Ja valkoinen huivi hohti kuin valopilkku puiden pimennossa.
Nuori tyttö seisoi ääneti ja liikkumatta kuin kuollut. Hän käsitti, että hänen oli mahdotonta taistella äitiänsä vastaan ja yhtä mahdottomalta hänestä tuntui avioliitto luutnantti de Marthenay'n kanssa. Hän ei tietänyt, kuinka paljon me voimme vaikuttaa kohtaloomme, kun vain lujin ottein uskallamme käydä siihen käsiksi. Rakkaus avasi hänelle selkoselälleen elämän oven. Mutta hän säikähti ja pelkäsi. Mitä olikaan hän rikkonut Jumalaa vastaan, että hänen valintansa piti hänestä itsestään riippua? Miksei hän saanut kulkea tasaista ja helppoa tietä? Eihän hän näin pelon lamauttamana osannut valita.
Miksei Marcel puhunut tuskastaan? Alice oli niin ymmällä ja suunniltaan, että hän olisi heltynyt ja antanut lupauksensa. Jos Marcel olisi koettanut vetää häntä luoksensa, kuten äsken, ei hän olisi häntä työntänyt pois, vaan olisi vihdoinkin kallistanut päänsä tuota rohkeata rintaa vastaan.