Tyttö toisti:
— Se on väärin.
He seisoivat aivan lähekkäin ja katsoivat toisiinsa.
Illan värit vaalenivat. Sinertävää utua väreili puistossa puiden alla ja nurmikolla. Oli se salaperäinen hetki, jolloin kaikki heltyy peläten kuolemaa. Päivä viipyi vielä, mutta sen valo oli heikkoa, haikeata, riutuvaa. Ja tie, joka katosi metsään, kävi vuoroin ruusunpunaiseksi, vuoroin violetiksi.
Nuoren tytön silmissä näki Marcel laskevan auringon kajastuksen. Kuolevan luonnon koko alakuloisuus heijastui tuosta elävästä kuvastimesta.
Koskaan ei nuori mies ollut niin selvästi tuntenut rakkautensa esineen hentoutta. Koskaan ei nuori tyttö ollut niin hartaasti tuntenut kainoa halua turvautua hänen voimaansa. Mutta kun Marcel veti hänet luokseen ja kumartui suutelemaan häntä, niin hennoilla käsillään hän työnsi hänet hiljaa loitommaksi ja kuiskasi kolmannen kerran:
— Ei, ei, se on väärin.
Tämä värisevä kainous, jonka läpi rakkaus kuulsi, täytti nuoren miehen mielen kunnioituksella ja liikutuksella.
— Alice, anoi hän vielä, teidän täytyy luvata, että tulette minun vaimokseni.
Mutta Alice vastasi vain, kuten hän jo oli vastannut: