Pelästyneenä Alice rukoili häntä, ja hänen levottomuutensa ilmaisi hänen rakkautensa:
— Ei, ei, minä en tahdo. Ette saa panna henkeänne alttiiksi. Voi, jos te… rakastatte minua, niin ette lähde.
— Minä lähden siksi, että teitä rakastan, Alice.
— Te ette tunne minua. Minä pelkään. Pelkään kaikkea. Minä olen vain heikko ja mitätön tyttöparka. Voi, kuinka minun pääni on raskas!
Hän vei vapaan kätensä otsalleen ja sitten rinnalleen:
— Kuinka minun sydäntäni ahdistaa, kuiskasi hän hiljaa.
— Alice, älkää pelätkö mitään, sanoi Marcel kiihkeästi. Minä rakastan teitä. Minä suojelen teitä.
Hän kumartui ja kosketti huulillaan tuota pientä, vapisevaa kättä, jota hän piti omassaan. Tuo suudelma sai tytön vavahtamaan. Hän huokasi:
— Mennään sisään. Se on väärin.
— Ei suinkaan. Minä rakastan teitä niin suuresti. Olenhan teidän sulhasenne!