— Minä en voi sitä sanoa teille.
Se oli hänen tunnustuksensa, ainoa, minkä hän luuli luvalliseksi.
Liikutettuna sydänjuuria myöten Marcel katseli uusin silmin tuota pelokasta lasta, joka, hartiat valkean huivin peitossa, seisoi kuin kuvajainen puistotien lehtiholvin alla. Pitkät ripset peittivät puoleksi hänen siniset silmänsä. Hänen takanaan loisti oksien välistä laskeva aurinko kuin suuri tulipalo, jota vastaan tammien rungot mustina kuvastuivat. Ja lehdet hohtivat hehkuvina ja julmina, kullan keltaisina ja veripunaisina.
— Alice, jatkoi Marcel, jos te rakastatte minua, niinkuin minä teitä rakastan, niin luvatkaa, että tulette minun vaimokseni.
Alice katsoi viimein nuoren miehen ylväisiin kasvoihin.
Hän näki, että tämä oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hänen silmänsä kostuivat.
— Minä en voi… Marcel… vanhempani…
Hän ei voinut sanoa enempää; kyyneleet puhuivat hänen puolestansa.
Marcel lähestyi ja tarttui hänen käteensä. Hän ei vetänyt sitä pois.
Lujalla, vakuuttavalla äänellä jatkoi nuori mies: — Älkää olko huolissanne, Alice. Te saatte kyllä heidän suostumuksensa. Kun vain tahdotte ja uskallatte odottaa. Aika tuo varmasti avun. En pyydä teiltä muuta, kuin että olette kärsivällinen. Minä suoritan suuria tekoja teidän puolestanne. Lähden tutkimusmatkalle Keski-Afrikaan. Minä osaan kyllä voittaa teidät omakseni, morsiameni.