IX.
Hyvästijättö.
Seuraavana päivänä kävi kaikki niinkuin oli suunniteltukin. Isabella Orlandi ja Jean Berlier veivät Alice Dulaurens'in puiston tammimetsikköön, jossa tiedon saanut Marcel oli odottamassa. Tien käänteessä he jättivät heidät vastatusten ja jatkoivat kävelyään syksyn kellastuttamien lehvien alla.
Alice säikähti kovin ja vei kätensä sydämelleen. Hän olisi juossut pakoon, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet eikä henki kulkenut.
— Jääkää, olkaa niin hyvä, sanoi hänelle Marcel vakavalla ja vaativalla äänellä, jommoisella Alice ei ollut kuullut hänen ennen puhuvan. Suokaa anteeksi rohkeuteni. Lähden pian Algeriaan, enkä voinut matkustaa teitä tapaamatta.
— Niinkö, virkkoi Alice kalpeana ja väristen. Mitä äiti sanoo?
Vain hänen toinen ajatuksensa koski äitiä. Mutta Marcel luuli, että tuo ensimmäinenkin sana tarkoitti rouva Dulaurens'ia ja rypisti mustasukkaisena kulmakarvojansa. Kumminkin hän jatkoi yhtä kiehtovan lempeästi:
— Alice, minun täytyy sanoa teille, että teitä rakastan. Paulalta kuulin, että tekin minua rakastatte. Onko se totta? Minä tahdon kuulla sen teidän omilta huuliltanne.
Hän näki Alice'n vapisevan ja vievän molemmat kätensä kurkkuunsa aivan kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Tytön posket olivat värittömät ja hänen silmänsä katsoivat mitään näkemättä kuivia lehtiä, jotka peittivät tien. Tammien oksat natisivat surullisesti tuulessa. Ja jo ilmaisi illan tuloa taivaan rusoittava hohde, joka pilkoitti vanhojen puiden pystyjen runkojen välistä.
Kuin äärettömän vienona valituksena kuului Alice'n huulilta: