Rouva Orlandi'kin, joka aina myöhästyy, saapui ennen häntä, sanoi hän katkerasti itsekseen.
Takkavalkean ympärillä kuuntelivat naiset neiti de Songeon'in kuvauksia Rooman katakombeista, joita hän esitti katekumeenin hartaudella. Kreivitär Orlandi, joka oli lapsellisen suora moraalittomuudessaan ja kykenemätön vertailemaan asioita toisiinsa tunnusti pitävänsä enemmän Pompeijin raunioista niiden huvittavien maalausten vuoksi. Markiisitar de Lavernay'lla ja paroonitar d'Ambelard'illa, vanhanpuoleisilla, juhlallisilla rouvilla, ei ollut mitään mielipidettä asiasta. Heidän jalosukuisuutensa oli mieluista rouva Dulaurens'ille, joka halusta toitotti ylhäistä alkuperäänsä. He olivat hienoja käytökseltään ja arvostelivat tuttaviensa elämää ja toimeentuloa heidän pitämiensä kutsujen lukumäärän ja hienouden mukaan.
Heidän aviomiehensä, nuo ylhäiset loisoliot, olivat Vanhan Hallituksen ajoilta säilyttäneet hienostuneen esiintymistavan, mukavia ennakkoluuloja, vilpittömän tietämättömyyden nykyaikaisesta elämästä ja piintyneen nautinnonhalun. Parooni d'Ambelard, joka oli helakanpunainen kasvoiltaan, piti hyvästä ruuasta, ja markiisi de Lavernay, joka valkoisista hapsistaan huolimatta vielä oli nuorekas, säästi kohteliaisuutensa naisten kauneudelle.
Viimemainittu, joka juuri oli tullut oikeuden istunnosta, kertoi miesten ryhmälle valamiehen vaikutelmiaan.
— Te tuomitsette varkaan ja vapautatte lapsenmurhaajan, päätti herra
Dulaurens, ja pelokkaana kiirehti tuo pikku mies lisäämään:
— Huomatkaa, etten teitä suinkaan arvostele.
— Minkäs sille mahtaa, hyvä ystävä, jos tuomitsisimme lapsenmurhaajat, emme saisi enää palvelustyttöjä.
— Mikä lapsentekemisvimma heitä vaivaakaan, julisti herra d'Ambelard. Varallisuuden tilastahan lasten synnyttämisen tulee riippua. Mitä te siitä arvelette, herra Landeau?
Herra Landeau tunnusti, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä asiasta. Tuo miljoonainomistaja taisteli tulisia teollisuustaisteluja voidakseen valaa vaimonsa kultasateella ja vihdoin voittaa suurimman voittonsa: saada hänen ylpeä sydämensä heltymään. Isabella kohteli häntä kuin eläintenkesyttäjä villieläintä, joka murisee, uhkaa ja ryömii nöyränä maassa. Syystä, että hänellä muka oli tyttären velvollisuuksia täysin välinpitämätöntä äitiään kohtaan, oli hän kieltäytynyt seuraamasta miestänsä Lyon'iin, ja pari kertaa viikossa kävi tämä nyt tervehtimässä vaimoaan siinä uhkeassa huvilassa, jonka hän oli hänelle rakennuttanut Cognin'in tien varrelle. Ja Isabella raastoi mukanaan vierailuille tuon työstä uupuneen miehen, jonka hartiat käyristyivät ja iho kävi lyijynharmaaksi. Alistuneena ja muristen täytyi hänen tässä ympäristössä ihailla Isabellan päihdyttävää kauneutta ja kuunnella ilotta hänen helisevää nauruaan, tuota naurua, joka paljasti hänen valkoiset ja hohtavat hampaansa.
Herra d'Ambelard tukahdutti haukotuksen ja alkoi käydä jo kärsimättömäksi.