— Pelkään, että jäämme ilman päivällistä, se on jo liian kauan viipynyt, virkkoi hän markiisi de Lavernay'lle, vaan mitään vastaamatta kiirehti tämä ottamaan haltuunsa vapaan nojatuolin rouva Landeau'n vierestä. Ja siellä hän näkyi heiluttelevan pitkää hevosenpäätään, miellyttääkseen vieruskumppaniaan.
Mutta Armand de Marthenay, joka siihen saakka oli istunut liikahtamatta ja mykkänä, kuuli mitä sanottiin. Ja hän heräsi horroksestaan:
— Se on Clément'in syy, hän virkkoi. Hän on varmaankin ajanut rikki autonsa.
Kun hän puhui kovalla äänellä, kääntyi koko seura hänen puoleensa.
Liian pitkällinen odotus alkoi käydä jo kaikista sietämättömäksi.
Kellon viisarit osoittivat jo kahdeksaa.
Rouva Dulaurens koetti vielä kerran peitellä levottomuuttaan:
— Clément on hyvin varovainen. Mutta pimeän aikana ne kapineet ovat vaarallisia. Voi helposti törmätä esteitä vastaan, jotka huomaa liian myöhään.
— Minne hän oikein meni, kysyivät naiset.
— Sehän se juuri minua huolestuttaa. Hän lähti kello viiden aikaan Chênaie'hen. Tuskin kymmentä minuuttia kestää se kolmen kilometrin matka. Eikä hän vain palaa.
— Koettaen ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä, vakuutti herra
Dulaurens:
— Hänelle ei ole koskaan tapahtunut tapaturmaa. Säälimättä tokaisi siihen Marthenay purevan pilkallisesti: