Ne kiertävät Chambéry'ta laajassa ympyrässä, ja niiden kallioharjanteet hohtivat häikäisevässä ruusunpunassa, samalla kun niiden juurella ja kupeella leijaili kuin hienon hienona vyöhyeenä tuota sinertävää utua, joka on kesäajalle ominaista. Mutta rouva Guibert oli liiaksi huolissaan antautuakseen katselemaan laskevan auringon värileikkiä kukkuloilla; ja yht'äkkiä hän ilmaisikin tyttärelleen, mikä häntä huolestutti:
— Jos juna saapuu ennen määräaikaa!
Ja vaikka hän kaikessa vakavuudessa lausuikin tämän arvelun, niin hän ensimmäisenä sille hymyili.
Hän huomasi vihdoin pehmeän, vaalean varjon, joka juuri sai kiivenneeksi vuorille, ja hetken loisti kirkkaana Nivolet'n risti. Hän näytti tyttärelleen tuota näkyä, joka hänestä oli valaisevan uskon vertauskuva. Sitten sama tyyni rauha verhosi koko luonnon ja kuvastui ensi kerran pitkästä aikaa kahden surupukuisen naisenkin kasvoilla.
Lähestyttäessä Chambéry'ta ajoivat Trélaz'n vaunujen ohitse kahden oivan juoksijan vetämät englantilaiset rattaat.
— Ne ovat Dulaurens'in rattaat, Paula sanoi. He menevät Aix'iin. He eivät tervehtineet meitä.
— He eivät varmaankaan tunteneet meitä.
— Vielä vai! Mutta meitähän tervehditäänkin paljon harvemmin sen perästä, kuin sedän tähden menetimme omaisuutemme.
Hän viittasi perheonnettomuuteen, joka oli heitä kohdannut vähän ennen isän kuolemaa. Rouva Guibert tarttui tyttärensä käteen:
— Mitäs siitä, lapsi kulta. Ajattele, että hetken perästä saamme nähdä
Marcel'in.