— En mitenkään tahtoisi myöhästyä, vakuutti rouva Guibert.
Ja astuessaan ovesta ulos, kääntyi hän vanhan palvelijattaren puoleen, joka asetti silmälaseja nenällensä, voidakseen paremmin seurata matkalle lähdön vaiheita.
— Mari, muistathan pitää huolta leivoksista.
Hän kiipesi vaivalloisesti maalaisvaunuihin, jotka odottivat portaiden edessä. Päästyään istumaan koetti hän hymyillä tyttärelleen, ja tämä hymyn häive palautti hetkeksi hänen kasvoilleen sen suloisuuden, joka oli hänet nuorena tehnyt niin, viehättäväksi. Paula hypähti kevyesti hänen viereensä.
— Antakaa mennä, Trélaz. Ja pitäkää hiukan kiirettä. Mutta älkää lyökö hevostanne ja ajakaa varovaisesti alamäessä.
— Kyllä perille päästään, vastasi talonpoika levollisesti.
Ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ne olivat vanhanaikaiset ajopelit, jommoisia ei enää näe. Pitkinpäin kulkevilla penkeillä istuttiin selitysten, jalat puukehän sisällä. Niiden eriskummaisuuden vuoksi ei niihin koskaan noustu leikkiä laskematta.
Vaunuhevonen ei ollut sekään vähemmän kunnianarvoinen iältänsä; käyden ja jarrurauta kitisevässä pyörässä, ajettiin viettävää tuuheata hevoskastanja- ja plataanitietä, tultiin ulos aina avoimesta porttaalista — joka pakostakin oli auki, sillä sen saranat olivat niin ruostuneet, ettei niillä ollut mitään virkaa — käännyttiin Vimines'in tielle, jota tammimetsät siimestävät ja tultiin rautatien yli ajettua Lyon'ista Chambéry'hin vievälle valtamaantielle, joka kulkee läpi Cognin'in kylän. Siellä, paremmalla tiellä alkoi vanha, ruskea tamma huolimattomammin heitellä jalkojansa, ikäänkuin siitä olisi ollut itsestäkin yhdentekevää, kuinka juoksi. Ja lopulta se rupesi hiljakseen hölkkäämään, jota arka rouva Guibert piti liian kiivaana menona.
Päivä oli jo painunut Signal'in kukkulan taakse, joka kohoaa Lépine'n vuorijonosta. Mutta suvi-iltojen vaalakka valo viipyi vielä kauan mailla.
— Äiti, katso vuoria, sanoi Paula.