Ja niin suloisesti, että se teki lopun äidin vastustelemisista, hän lisäsi:
— Anna minun olla kamarineitinäsi. Onhan sinun käsivartesikin kipeä.
— Se on sitä reumatismia, mumisi rouva Guibert. Vaihdettuaan päähinettä, peiliin katsahtamattakaan, kysyi hän arasti tyttäreltään, jottei pahoittaisi hänen mieltänsä:
— Ja nyt, lapsi kulta, etkö luule, että meidän pitää lähteä?
— Kyllä, sanoi Paula, minä menen sanomaan Trélaz'lle.
Trélaz oli arentimies, jonka oli määrä kyyditä heidät Chambéry'n asemalle.
Tyttärensä poissaollessa rouva Guibert katseli lastensa yhteiskuvaa. Niitä oli silloin vielä kuusi. Nyt niitä oli enää viisi elossa: Etienne, vanhin, joka oli insinöörinä Tonkin'issa; Marcel, upseeri siirtomaasotaväessä; Margareeta, laupeuden sisar; François, joka saatuaan reput tutkinnossa, oli lähtenyt veljensä luokse Kaukaiseen Itään; ja lopuksi Paula, viimeinen kukka tässä elämän seppeleessä. Kuinka monta kertaa hän oli saanut sanoa hyvästi — iäksikin — kuudenkymmenen vuoden kuluessa!
Paula tuli ilmoittamaan, että Trélaz oli valmis, ja pani käden käänteessä hatun päähänsä.
Hän ei voinut olla hiukan vastustamatta äitinsä lähtöintoa, katsahdettuaan vanhaan pöytäkelloon, joka välitti viisi kellosepistä ja korjauksista ja piti aina vain oman päänsä.
— Saamme odottaa melkein tunnin asemalla.