Rouva Guibert ei nähnyt enää noita esineitä, hän oli niihin liiaksi tottunut. Mutta hänen silmäänsä pisti kukkamaljakko, joka ei ollut oikealla paikallaan. Järjestykseen tottunut kun oli, ei hän voinut sietää tuota erehdystä, vaan kiirehti sitä korjaamaan. Tämä maljakko oli uhrilahja, jonka hän ruusujen kukkimisen aikana asetti rakkaiden kuviensa eteen, joihin hänen ilojensa ja surujensa muistot liittyivät. Sillä tapaa hän joka päivä uhrasi kotinsa alttarille. Ei hän kuitenkaan ylenmäärin surrut laiminlyöntiään, sillä olihan hänellä niin paljon ajattelemista tänään. Siinä ne riippuivat kuvaamattomissa kehyksissään, hänen rakkaitten vainajiensa suurennetut valokuvat, hänen miehensä, tohtori Maurice Guibert'in, joka pannen itsensä alttiiksi oli kuollut raivoavan lavantaudin uhrina edellisen vuoden alussa, ja hänen tyttärensä Thérèse'n, joka kahdentoista vuoden vanhana oli kutsuttu Jumalan luo, ja eivätkö ne aivan kuin hymyilleet hänelle tänään, tänä suruhuoneen juhlapäivänä? Hänen toinen poikansa, Marcel, palasi Ranskaan, otettuaan osaa Madagaskarin retkeen ja Fahavalo heimon kukistamiseen. Kahdeksankolmatta vuotiaana kapteenina ja koristettuna kunnialegioonan ristillä hän saapui kotiin oltuaan poissa kolme vuotta. Aamulla Marseille'sta lähetetty sähkösanoma, jota oli luettu yhä uudestaan ja uudestaan ja joka vielä oli avaistuna salin pöydällä, ilmoitti hänen saapuvan Chambéry'hin illalla puoli kahdeksan junalla. Siksi rouva Guibert oli valmiina kahta tuntia liian aikaisin, lähteäkseen maalta kaupunkiin poikaansa vastaanottamaan. Ja jo kiiti hän ajatuksissaan poikaansa vastaan pitkin Lyon'in rataa, jota juna kulki.
Mutta hän aavisti, että kohdatessaan poikansa, hän tulisi niin liikutetuksi, että kaikki hänen mielenlujuutensa olisi tarpeen. Sinne kauas, epäterveellisen Betsibokan rannalle, Marcel oli saanut sanoman isänsä kuolemasta. Ja kun kuolema kohtaa kaukana niitä, joita rakastamme, kuinka paljon katkerammilta, kuinka paljon kovemmilta sen iskut silloin tuntuvatkaan!
Heti ensimmäiseksi sattuisi hänen poikansa silmä hänen surupukuunsa ja hänen vanhuutensa uusiin merkkeihin. Varjo asettuisi heidän välillensä. Hän arvioi voimiansa ja ajatteli:
"Koskaan eivät lapset saapuneet, ilman että isä oli heitä vastassa asemalla. Minä tahdon olla siellä, hänen sijassaan."
Sillä hetkellä Paula astui sisään. Kaunis kiiltävän musta tukka ympäröi hänen pyöreitä tummahiveisiä kasvojansa. Hänen musta pukunsa hoikensi häntä. Mutta siltä hän ei näyttänyt ensinkään hennolta. Hänen ylväs ryhtinsä ja luja katseensa ilmaisi päättäväisyyttä ja mielenuljuutta. Nuoruuden hehkeys valoi välkettä hänen tummaan katseeseensa, kuten laivan tulien valovana valaisee meren synkkää syliä. Tämä kahdenkymmenen vuotias neitonen oli jo saanut kokea, mitä on kärsimys, siinä iässä, jolloin hartaimmin halutaan nauttia elämästä. Ja jottei hän lannistuisi, oli hän jäykistänyt mielensä, ja tämä salainen taistelu oli painanut leimansa hänen olentoonsa.
Nyt hänen mustat silmänsä kumminkin loistivat tavallista valoisempina. Hänen kasvojaan kirkasti uusi ilo kuten ruusupensasta ensimmäinen ruusu. Hänen äitinsä, joka huomasi hänen olevan vielä hatutta, närkästyi.
— Etkö ole vielä valmis? Oletko mieletön?
— Ethän sinäkään ole valmis, vastasi tytär iloisesti hymyillen.
Hänellä oli kädessään valkoreunuksinen surupäähine, jommoista lesket käyttävät, ja hän lähestyi nopeasti ja kevyin askelin:
— Jää istumaan, äiti, älä nouse. Pitäähän sinun olla hieno, kun menet poikaasi vastaan. Minä laitoin sinulle tämän kapotin. Eikö se olekin soma? Sinun päähineesi on jo vallan kulunut.