Rouva Guibert, joka jo oli ikäihminen, oli lyhyt ja lihava ja hengitti raskaasti. Hänen kasvonsa kuvastivat sekä lempeyttä että lujuutta. Hänen kirkkaan siniset silmänsä, joiden katse oli sanomattoman lempeä ja niin surullinen, että se näytti kyynelten sumentamalta, ilmaisivat arkaa ja hellää luonnetta, jota ulkonainen elämä helposti saattoi säikähdyttää. Mutta luja leuka ja tanakka ja tukeva vartalo osoittivat tarmoa ja kestävyyttä. Hänen poskensa, jotka vuosista huolimatta olivat säilyttäneet raikkaan värinsä, todistivat hyvää verenkulkua ja lujaa ruumiin rakennetta.
Hetken epäröityään hän teki päätöksen, raotti erästä ovea ja huusi:
— Paula, etkö sinä jo tule? On jo aika lähteä. Selvä ja kirkas ääni vastasi:
— Voi, äiti, meillähän on yllin kyllin aikaa.
— Kello näyttää jo seitsentä, väitti hiljaisesti vastaan rouva Guibert.
— Tiedäthän, että se käy edellä kolme neljännestuntia.
— Mutta ehkäpä se on yht'äkkiä alkanut jätättää. Sehän on niin oikullinen.
Naurunhelähdys, ilman ivallisuuden hiventäkään, oli nuoren tytön vastaus. Hetken perästä hän lisäsi:
— Panen hatun päähäni ja tulen tuossa paikassa. Alistuneena rouva
Guibert kävi jälleen istumaan.
Hänen katseensa kiersi pientä maalaissalia. Kaksinkertaiset valkoiset uutimet, juuri pestyt ja silitetyt, siivilöivät sisään kesäillan kirkkautta, jota läheisten, korkeiden puiden lehvät jo hiukan himmensivät. Huone oli kaikessa vaatimattomuudessaan aistikkaasti kalustettu. Ei ainoakaan ylellisyysesine rikkonut sopusointua. Vanhat, jykevät huonekalut kertoivat hilpeinä menneistä sukupolvista ja muinaisesta makusuunnasta. Kaksi edelliseltä vuosisadalta olevaa etsausta esitti viehättäviä kohtauksia Paul ja Virginia kirjasta. Kylpy nimisessä nuori tyttö piteli kainosti kiinni paitaa, joka oli valumassa alas pyöreältä olkapäältä, ja pisti vitkastellen kylmään veteen pientä, sievää, värisevää jalkaansa. Ja Virta nimisessä, joka oli sen vastaparina, nähtiin nuoren Paulin, pienen ystävättärensä kevyt paino käsivarsillaan, varovaisesti astuvan yli vihaisen virran. Kivipiirros, iältään vähemmän kunnianarvoinen, kuvasi Napoleonin lähtöä Fontainebleau'sta: lähelle tunkevien ja varjossa olevien krenatöörien keskellä loistivat erityisesti, ikäänkuin historiallisen kohtauksen pääasiallisena keskipisteenä, keisarin valkoiset housut. Ja vielä riippui seinällä nykyaikaisemman taiteen edustajana himmentynyt akvarelli, joka luuli kuvaavansa Itämaiden värikästä taivasta ja ranskalaisen ratsuväen valtaamaa Abd-el-Kader'in kirjavaa telttaleiriä. Pianiino, jonka päällystä oli partituurien peitossa ja kaksi täpötäyttä nuottihyllyä ilmaisi kohtuuttoman suurta musiikin rakkautta, mutta flyygeli oli menettänyt soivan sielunsa ja teki nyt pöydän virkaa.