Luin hiljattain Le Play'n, tuon ranskalaisen perhe-elämän ihailtavan puolustajan, elämäkerran, ja siitä muistuu mieleeni seuraava tarina. Hän toipui ankarasta taudista, joka oli vienyt hänet haudan partaalle ja jonka kulkua hän oli seurannut tavallisella selvänäköisyydellään. Kun häneltä parannuttuaan kysyttiin, mitä mietteitä hänessä kuoleman uhkaava läheisyys oli herättänyt, lausui hän vastaukseksi nämä mieleenpantavat sanat, joilla päätän tämän esitykseni:
— Kuoleman partaalla minä en mitannut elämän turhuutta, vaan sen arvokkuutta.
H. B.
Huhti- ja syyskuussa 1905.
Ensimmäinen osa.
Koko maa on kylmillä, sillä kukaan ei ajattele sydämessänsä.
Jeremia XII, 11.
I.
Marcel Guibert'in paluu.
Maupas'n vierassalissa odotti rouva Guibert valmiina lähtemään. Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjo, huolimatta kauniista säästä ja ilmapuntarista, ja toisella kohotti hän kasvoiltaan pitkää suruhuntua, joka valui alas hänen päähineestään. Hän istahti hetkeksi, koettaen malttaa mieltään, mutta alinomaa kääntyi hänen katseensa pöytäkelloon, jonka päällä seisoi uhkaavan näköinen Vercingetorix. Hän nousi seisomaan ja kulki yli lattian väsynein ja laahustavin askelin. Sitten istahti hän uudelleen, ikäänkuin olisi hän tullut ajatelleeksi vanhan kellon oikullisuutta. Mutta hän ei istunut millekään noista monista nojatuoleista, jotka yhtä lailla kuluneina tarjosivat tuttua pehmoista helmaansa, vaan rottinkituolille, josta hän nopeammin ja vähemmän hengästyneenä pääsi nousemaan.