Siten elämä päättyisi tuskattomasti. Onhan kaikkea pidettävä parempana, kuin sitä kauheaa pelkoa, jota kuolema herättää? Kaikkeako? Ei sentään. Muutamat lääkärit ovat sitä mieltä, että mitään ilmoittamatta voi kyllä antaa lähteä vanhan ukko rähjän, josta ei enää ole hyötyä kenellekään; mutta kun on kysymyksessä joku suuren yrityksen johtaja, joku noista kapitalisteista, jotka ohjaavat suuria liikkeitä, silloin he joutuvat aivan ymmälle. Muuttuuhan asia silloin sangen vakavaksi, onhan se selvää. Kuinka käy noiden suurten liikkeitten? Mihin joutuvat nuo suuret pääomat? Eikö pidä "valvoa perillisten etuja"? Tietenkin, ovathan nämä aineelliset asiat niin tärkeitä, että niiden tähden kyllä kannattaa hiukan kiusata kuolevaa. Se arvo ja merkitys, joka hänellä on ollut maan päällä, sammuu hänen mukanaan. Hänelle tehdään selväksi, ettei hänellä ole oikeutta kuolla rauhassa yksinään ja että hänen täytyy alistua rettelöihin, kunnes hän on tehnyt testamenttinsa, jakanut omaisuutensa, järjestänyt liikkeittensä kohtalon. Sen perästä hänelle kyllä annetaan toivoa, sillä ehdolla tietysti, ettei hän käytä sitä juuri tekemiensä määräysten kumoamiseen.
No niin, ketä tässä petetään, ja mitä komediaa luullaan näyteltävän kuolinvuoteiden ääressä? Tiedämmekö me, vai emmekö tiedä, että meidän kerta on kuoltava? Eikö juuri se tieto, että kuolema meitä odottaa, anna meidän elämällemme erityistä merkitystä? Poistammeko sillä kuoleman, ettemme sitä ajattele? "Toden totta", kirjoitti äskettäin F. Brunetière Rauhoittamisen valheen johdosta, "elämä ei ole suurin hyvä, jos kaiken moraalin perustana on, että on paljon sellaista, mitä tulee pitää elämää parempana; ja tosiaankin kuolema menettää kammottavaisuutensa suurimpana pahana, — voisi sanoa: jos me olemme ihmisiä — vain siinä määrin, kuin kohoamme yläpuolelle kuoleman pelon." Ensimmäinen nuoruutemme, jolle kuolemaa tuskin on olemassakaan, ei ymmärrä elonpäivien arvoa. Se luulee, että meidän voimamme ovat kuolemattomat ja tuhlaa niitä turhaan. Kun alamme huomata ympärillämme ja itsessämme kaiken katoavaisen viehätystä ja surunvoittoisuutta, silloin vasta tunnemme elämää kaikessa sen yltäkylläisyydessä, sillä me käsitämme nyt, että hetket lakkaamatta rientävät. Meidän hetkemme ovat luetut. Mutta noiden hetkien väliajat kuluvat pelkkään sovinnaisuuksien noudattamiseen. Kuinka moni päivä meneekään meiltä hukkaan, jotavastoin koko meidän elämänhehkumme toisinaan keskittyy muutamaan syvästi elettyyn minuuttiin? Elämämme viimeiset hetket saattavat olla kaikkein voimakkaimmin eletyt. Ne yksinään voivat täyttää huomattavan sijan meidän elämässämme, jos tiedämme, että ne ovat viimeiset. Niillä on se ihmeellinen kyky, että ne voivat sisällyttää itseensä kaikki meidän kuluneet päivämme, piirtää valmiiksi elämämme luonnoksen, rajoittaa sen ääriviivat, määrätä ne tarkalleen, vieläpä toisinaan vetää ne valoonkin. Ne antavat meille viimeisen tilaisuuden korjata virheemme, täyttää välttämättömimmät velvollisuutemme, jotka olemme unohtaneet, löytää jälleen se elämän sisin ajatus, joka ajelehtii tuuliajolla tavallisten ajanvietteittemme virrassa. Millä oikeudella ne meiltä varastettaisiin? Sillä varastamista se on, eikä mitään muuta, kun ne annetaan meille ilman todellista merkitystään. Ihmisen, joka on kuolemaisillaan, tulee menetellä kuin sen, joka on kuolemaisillaan, eikä kuin sen, jolla on varmasti aikaa. Te luulette, te lääkärit, tuottavanne hänelle helpotusta salaamalla häneltä, että hän on vaarassa. Te ryöstätte häneltä kokonaisen elämänosan, jonka tärkeyttä ei koskaan ole voitu mitata sen pituuden mukaan. Hän käyttäisi viimeiset voimansa, jos hänen ajatuskykynsä on säilynyt vioittumattomana, oppiakseen ymmärtämään totuutta, tarkatakseen suljettuja kasvoja, koetellakseen suonensa tykintää, sydämensä sykintää. Hän antautuisi kaikkiin epäilyn tuskiin, kun hänellä olisi oikeus täydentää elämäänsä, valmistautuessaan kuolemaan. Millä oikeudella te määräätte, että perintöasiat yksin saavat kiinnittää hänen mieltänsä? Mitä te tiedätte hänen ajatuksistaan, hänen sielustaan, tulevasta elämästä, Jumalasta? Kuka on antanut lopullisen vastauksen näihin kysymyksiin? Ja vaikka olisittekin niihin vastannut omasta puolestanne, niin kuka oikeuttaa teidät vastaamaan niihin muiden puolesta? Älkää ottako tarpeetonta edesvastuuta niskoillenne. Jokaisella on omansa, ja se riittää. Ei teidän sovi ruveta tuomareiksi, tuumiskella, onko kuolevalla vai eikö asioita järjestettävänä — voihan hänellä joka tapauksessa olla sellaisia, joista ette mitään tiedä — etsiä uskottua oman mielenne mukaan ja vedota epäinhimillisyyteen, julmuuteen. Jos jokin on epäinhimillistä, on sellaista juuri elämän turmeleminen, ja elämän turmelemista on se, että karkoitamme kuoleman ajatuksen, joka elämälle antaa kaiken sen merkityksen. Kaunis kuolema on kauniin elämän välttämätön täydennys, ja huonon elämän hyvitys. Niin, meidän täytyy kohota kuoleman pelon yläpuolelle ja siksi meidän on opittava näkemään elämää sellaisena kuin se on, voidaksemme elää sitä täysinäisesti, rohkeasti, jalosti. Kuoleman pelko on yhtä ja samaa kuin elämän pelko, joka saattaa meidän pakenemaan suuria ponnistuksia, uljuuden tekoja, uhrauksia, joita elämä meiltä voi vaatia. Yksi ainoa noista lääkäreistä sen vain on ymmärtänyt, nimittäin sir John Fayrer, Lontoon Tiedeakatemian jäsen ja Intian terveydenhoitolaitoksen päällikkö, joka virkaveljiensä arkana määkivän lauman keskellä on uskaltanut julistaa: "Yli kuudenkymmenen vuoden kokemus saattaa minun teille suoraan sanomaan: Minä en hyväksy sitä, että kuolema saa yllättää sairaan, ilman että hänelle on annettu tietoa asiasta".
VI.
Elämä on siis niin kallisarvoinen, ettei sitä saa työntää kokonansa pois, niinkuin tekevät veltot egoistit, jotka sitä kaventavat ja kutistavat, niin että se menettää kaiken arvonsa; eikä sitä liioin saa torjua osaksikaan luotaan kuten tarmokkaat egoistit, jotka luulevat sitä oman mielensä mukaan määräävänsä.
Maailmaan syntyminen saattaa jo itsessään meidät kiitollisuuden velkaan niitä kohtaan, jotka ovat meille elämän antaneet. Ennen vanhaan ranskalainen perhe ei epäillyt elämän hyvyyttä. Muinainen ranskalainen perhe on antanut meille oman historiansa muistikirjoissaan (livres de raison). Nämä muistikirjat olivat vaatimattomia tilikirjoja, joihin perinnönhoito-tilien oheen pian aljettiin merkitä kotielämän tärkeitä tapahtumia, sellaisia kuin naimisiinmenoja, kuolemantapauksia, syntymisiä. Ennen pitkää ruvettiin noihin tiedonantoihin myös liittämään joitakuita mietteitä, joissa kokonainen tunnemaailma, kokonainen elämänkäsitys aukenee meidän eteemme. Meillä on suuri joukko noita muistikirjoja. Isiemme menneisyys kuvastuu niissä elävänä ja puhuu meille testamentin voimalla. Se on viisasten evankeliumia. Sillä se julistaa uskoa elämään sille, joka ottaa vastaan neuvoa ja kehoitusta esi-isiltään ja tyytyy olemaan heidän arvokas jälkeläisensä.
Vaikka lukee läpi ne kaikki, ei löydä ainoatakaan muistutusta elämän hyvyyttä vastaan. Nuo käsityöläiset, maanviljelijät, kauppiaat tervehtivät aina ilohuudoin uuden pienokaisen syntymää, vaikkapa lapsia olisikin jo koko liuta ennestään. He eivät pidä minään uhrauksiaan ja vaivojaan, kun vain saavat suvun jatkajia. Kastetta koskevat lauselmat todistavat sitä kaikki, kuten esimerkiksi tämä, jonka lainaan tähän Amiens'ilaisen kauppiaan Pagès'n kirjasta ja jossa ylistetään yhdeksännen lapsen syntymää: "Taivaallinen hyvyys, joka yhä edelleen vuodattaa pyhää siunaustaan meidän avioliittoomme, on antanut armossaan meille pojan". Samoin Avignon'ilaisen Joseph de Sudre'n päiväkirja on kertomus — etten sanoisi kertomarunoelma — kaikista hänen ponnistuksistaan, kieltäymyksistään, säästeliäisyydestään, voidakseen kasvattaa suurta lapsiparveaan. Huolimatta vastoinkäymisistä ja huonoista sadoista, ei hän laiminlyö mitään tässä tarkoituksessa. Vanha ranskan kieli käytti vain yhtä sanaa merkitsemään äidin imettämistä ja lapsen siveellistä kasvatusta, nimittäin sanaa nourrir, jonka me olemme materialisoineet. Mainitsemamme Joseph de Sudre menettää poikansa, joka palveli kapteenina kuninkaan sotaväessä ja jonka tulevaisuus kajasti mitä kauneimpana. Lyhyesti ja liikuttavan intomielisesti kerrottuaan poikansa kuolemasta, lisää isä: "Minä köyhdytin itseäni ilolla hänen tähtensä".
Usko elämän hyvyyteen, tyytyväinen alistuminen sen kaikkiin rasituksiin, luottamus tulevaisuuteen oli ennen vanhaan perhe-elämän perustana Ranskassa. Jean-Jacques'in jälkeen emme enää usko elämän hyvyyteen, vaan uskomme nyt ihmisen luontaiseen hyvyyteen: se ei vaikuta samaa.
Jos nyt kysymme suurilta neroilta, jotka edustavat ihmiskuntaa siinä, mikä on kaikkein ylevintä, mitä tulee ajatella elämästä, niin mitähän ne meille vastaavat? Nerot taiteen, kirjallisuuden, historian alalla ovat suuria vain silloin, kun ne elävöittävät ja innostavat, kun ne saavat meidän veremme nopeammin kiertämään ja lujentavat meidän tarmoamme. He kiteyttävät meille maailman vaihtelevan kauneuden ja päivien ohi kiitävän ihanuuden. Ei ole ainoatakaan suurta taiteilijaa, joka ei ole elämää rajattomasti rakastanut. Mainitsen vain yhden esimerkin, liikuttavimman kaikista, Beethoven'in. Aineellista vastoinkäymistä, perheikävyyksiä, julminta sairautta — häntä vaivasi kuurous, joka pakoitti hänen kokonaan sulkeutumaan itseensä — henkistä yksinäisyyttä, toteutumatonta rakkautta, siinä hänen elämänsä pesäluettelo. Heikko sielu olisi sortunut epätoivoon. Mutta tässä kurjuuden kuilussa hän ryhtyi ylistämään iloa ja loi Yhdeksännen Sinfoniansa.
Kerrotaan, että hän kerran meni lohduttamaan erästä naista, joka oli kadottanut tyttärensä, ja kun hän ei löytänyt kyllin voimakkaita eikä kyllin suloisia sanoja osanottoaan ilmaistakseen, istui hän pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän soitti laulun, jossa värisi tuska, mutta jossa myös toivo kajasti. Niin tulevat surussamme ja tuskassamme taiteen suurmestarit meidän avuksemme.
Suurten miesten elämästä voimme ammentaa rohkeutta ja elämän halua. Ei ole virkistävämpää, vahvistavampaa lukemista kuin heidän elämäkertansa, ja minä ymmärrän hyvin Plutarkhon suuren vaikutuksen. Minä tahtoisin, että varsinkin nuoret miehet saisivat lukeakseen hyvin kirjoitettuja, täsmällisiä ja voimakkaita kuvauksia suurten miestemme elämästä. Ne kannustaisivat heitä hyvin elämään. Lakkaamatta ne antavat meille tilaisuutta verrata omia liian keveitä päiviämme noihin taakkojen painamiin kohtaloihin, ja me suremme silloin toimettomuuttamme, laiskuuttamme, tyhjänpäiväistä ja ahdasta elämäämme, jota emme osaa avartaa.