Tarmokkuus saattaa meidän kestämään vastoinkäymistä, tuskaa, ponnistusta. Tämä jalo voima vaatii harjoitusta. Sen kelpoisuus riippuu sen käytännöstä. Sen viljeleminen vain sen itsensä vuoksi olisi niiden ihmisten matkimista, joille urheileminen on elämän tarkoitus. Urheilu ylläpitää ja enentää meidän voimakkuuttamme ja terveyttämme, joita tarvitsemme elämämme tehtäviin, mutta niiden itsensä asettaminen elämän tehtäväksemme olisi kaiketi hullunkurista. Luonto kehittyy sokeasti ja rajattomasti. Kaikki mikä koskee ihmistä, on alistettu järjestykseen. Ja samoin kuin ei synny taideteosta ilman alistumista sopusuhtaisuuden sääntöihin, samoin ei voida elää kaunista elämää, suostumatta järjestykseen, joka johtuu meidän riippuvaisuudestamme ja rajoituksestamme. Mutta tarmomme ohjaaminen ei ole sen vähentämistä. Silloin sen päinvastoin omistamme ja käyttelemme sitä kuin ratsumies opetettua ratsuaan. "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään ja hyökkääjät tempaavat sen itsellensä", sanoo Matheuksen evankeliumi. Niin elämääkin vastaan hyökätään. Laimeat ja maltilliset eivät ole mitään saaneet aikaan, vaan ne intomieliset, jotka ovat hillinneet kiihkoansa.

Voidaksemme saavuttaa elämän kokonaisuuden on vielä tärkeätä yhdistää menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Menneisyyden suhteen meidän on tunnustettava traditsioni. Eivät kansat eivätkä yksityiset astu yht'äkkiä valoon. Meidän tulee siis tuntea ne siteet, jotka meitä sitovat siihen maahan, missä olemme syntyneet, kansaan, josta olemme lähteneet. Me olemme siten menneisyyden jatkoa, ja meidän kauttamme jatkuu se, mikä siinä on elinvoimaista.

Mutta vaikutuksien saaminen menneisyydestä ei suinkaan vielä tiedä menneisyyteen asettumista. "Elämä, joka pyrkii avartumaan, välttää kuolleita kohtia," sanoo Spalding. "Ja jos tunnette elävöittävän voiman hehkuvan rinnassanne, älkää ruvetko haudankaivajaksi." Ei mikään ala uudelleen alusta ja kaikki kehittyy. Kaikki kehittyy hitaasti, ja saaden vaikutusta siitä, mikä on aikaisempaa. Jokaisella aikakaudella on uudet tarpeensa, joita tulee ymmärtää. Meidän aikamme vaatii paljon. Monimutkaisempana ja sekavampana se vaatii terävämpää silmää, selvemmin tajuttua yhteisyyden tunnetta ja herkempää käsitystä. Väen kasaantumiset saavat aikaan salaisempaa kurjuutta. Koneellinen työ tehtaissa on persoonattomampaa ja työn erikoistuminen vähentää tuntuvasti työn iloa. On syntynyt uusia olemassaolon ehtoja, jotka herättävät henkiin uutta yritteliäisyyttä.

Tulevaisuus taas, joka meille näkyy lapsiemme muodossa, opettaa meille, että meidän tarkoitusperämme on meitä itseämme edempänä, sekä että elämänsä iltanakin ihmisen tulee valmistaa siimestä jälkeentulevaisillensa. Emme rakenna samoista aineista, jos huoneen tulee seistä muutamia vuosia tai vuosisatoja.

V.

Älkäämme luulkokaan, että kehittäessämme itsessämme rakkautta elämään, koko elämään, kuolema tulee pelottavammaksi. Ihmiselämän arvoa ei määrää sen pituus. Hyvinkin lyhyt elämä levittää usein enemmän tuoksua kuin pitkä, kuivettunut elämänaika. Pääasia ei ole, että elää vanhaksi, vaan että täyttää jokaisen elämänsä hetken viimeiseen saakka, tietäen, että kerta tulee viimeinen hetki, joka antaa lopullisen muodon meidän elämällemme. Sillä alistuessamme elämään kokonaisuudessansa, alistumme myös kuolemaan.

Äskettäin kääntyi Figaro lehti lääkärien puoleen kiertokyselyllä, joka on jokseenkin omituinen ja joka kiinnittää meidän kaikkien mieltämme, jos kerta on totta, että meidän kaikkien on kuoltava. Se tiedusteli useilta "tieteen päämiehiltä", lääkärien tiedeseuran jäseniltä, lääketieteellisten tiedekuntien opettajilta, tunnetuilta kirurgeilta ja käytännöllisiltä lääkäreiltä, joilla kaikilla oli arvonimiä ja kunniamerkkejä, seuraavaa asiaa: Lääkäri hoitaa sairasta; hän toteaa, että tauti on parantumaton, että on kysymys enää vain kuukausista, päivistä tai tunneista: tuleeko hänen se ilmoittaa, tuleeko hänen sanoa se sairaalle itsellensä, vaiko vain perheelle, ja jälkimmäisessä tapauksessa, kenelle perheen jäsenelle?

Vastaukset ovat melkein kaikki samanlaiset. Ne voisivat ottaa yhteiseksi motokseen seuraavan Pascal'in lauselman: "Kun ihmiset eivät ole voineet poistaa kuolemaa, kurjuutta, tietämättömyyttä, ovat he huomanneet parhaaksi, onnellisiksi tullakseen, olla niitä asioita ajattelematta. Siinä kaikki, mitä he ovat voineet keksiä, saadakseen lievitystä niin monista vaivoista." Ja kun lääkärit eivät voi poistaa kuolemaa, haluavat he ehkäistä kuoleman ajattelemisen. He kloroformoivat meidät siveellisesti, jotta Osatar meidät opereeraisi.

Jotkut heistä ovat niinkin arkoja, etteivät he ensinkään soisi tästä asiasta keskusteltavankaan. Se tekee heidän mielestään lukijat suotta levottomiksi, ja he torjuvat sen kaikin voimin luotaan tai sitten he vetäytyvät omantuntonsa turviin, joka — tietysti — on heidän tekojensa ainoa tuomari. Mutta useimmat ovat samaa mieltä. He vetoavat ihmisystävyyteen kuin johonkin uuteen jumalaan, joka vaatii valhetta ja säätää raukkamaisuutta. "Sairaalle ei saa sanoa mitään muuta kuin rauhoittavaa", vakuuttaa yksi heistä; "on armeliasta, että loppuun asti saa säilyä toivon kipinä", lausuu toinen. Kolmas langettaa tämän tuomion: "Kellään ei ole velvollisuutta eikä oikeutta sanoa sairaalle, että hän on kuoleman oma". Ja tohtori Vanlair, Lüttich'in yliopiston professori, julistaa, että kun lääketiede on voimaton, on sen ehdottomin velvollisuus auttaa valheella sairasta, joka uskoo lääkäriinsä. Kaikki, paitsi yksi, vakuuttavat yksimielisesti, että sairaalla, jota asia sentään pääasiallisesti koskee, ei ole oikeutta saada tietää totuutta.

Entä saako sairaan läheisille sitten ilmoittaa totuuden? Kyllä, jossakin määrin. Täytyy kumminkin karttaa tuottamasta liian suurta tuskaa vaimolle, lapsille, isälle tai äidille, jotka sellainen isku voisi saattaa aivan pois suunniltansa. Tahdikkuutta, varovaisuutta, maltillisuutta, neuvoja, viittauksia, ynnä muuta sellaista käyttää hyvä lääkäri sellaisessa tapauksessa. Valitaan joku etäinen sukulainen, uljas ja voimakas, ja hänelle kuiskataan uutinen lievässä muodossa, jottei se häntä maahan masentaisi. Tehköön hän sitten, mitä itse tahtoo. Ei ole moittimista: perhe on saanut tietää asian. Rohkean ihmisen takana salaisuus on hyvässä tallessa. Lääkäri yksin päättää, kenen hän valitsee uskotukseen. Tärkeätä on, ettei siksi oteta ketään läheistä sukulaista, joka voisi siitä pelästyä. Kerrassaan hienotunteista väkeä, nuo lääkärit! Ja me kun luulimme, että he ovat tuskalle turtuneita, välinpitämättömiä, tunteettomia, tylyjä, raakoja. Kylläpä olemmekin heidän suhteensa erehtyneet! Kuinka osaammekaan pyytää heiltä anteeksi? He ovat lempeitä kuin pikku tytöt, sääliväisiä kuin laupeuden sisaret, varovaisia ja hillittyjä kuin naisopistolaiset. He eivät voisi tuottaa surua kenellekään, itse suuresti kärsimättä, ja kun sairas kamppailee kuoleman kanssa, tunnustelevat he varovaisesti, kuka on kaukaisin, kovin, tunnottomin syrjäsukulainen, ilmaistakseen hänelle salavihkaa, että kuolevainen ihminen kyllä voi kuolla.