Lähdön hetkellä Alice tuli saattamaan ystävätärtään vaatehuoneeseen ja auttoi häntä pukeutumaan turkiksiinsa. Silloin Isabella käyttäen hyväkseen heidän kahdenoloaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja päästäen vihdoin valloilleen mielenliikutuksen, jota hän kaiken iltaa oli pidättänyt, kuiskasi hän seuraavat oudot sanat, jotka asianomainen heti ymmärsi:
— Alice parkani! Kuinka raukkamaisia olemmekaan olleet! Voi jospa voisimme tänä iltana peittelemättä itkeä vainajiamme. Heille me kuuluimme kokonamme kaikkinemme, ja me luovuimme heistä. Itkekäämme itseämme ja synkkää elämäämme, joka olisi voinut olla valoisa.
— Niin, sanoi Alice, tuskakin on kadehdittavampaa, kuin meidän kohtalomme…
II.
Poliisin tehtävä.
Oli keskusteltu pitkään ja vilkkaasti Cognin'in Kansalliskahvilassa…
Kun sotaministeriön sähkösanoma tuotiin kunnantalolle, seisoi opettaja ja kirjuri Maillard kynnyksellä ja laski kotiin oppilaitaan. Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä, joka pullistaen poskiaan huomautti sen tärkeyttä:
— Virallinen ja vapaa. Määrille lähetetty.
— Antakaahan olla, sanoi opettaja viekkaan näköisenä.
Ja hän repäisi heti auki kuoren, näyttääkseen postivirkailijalle, kuka oli kunnan oikea päämies.