— Oli väärin, että pyysimme häntä ottamaan eronsa.
— Voi, kultaseni, kuinka sinä tuotat minulle tuskaa! Olisitko sinä sitten suostunut jättämään minut?
— Onko parempi, että mieheni jättää minut?
— Minä olisin kuollut, vakuutti rouva Dulaurens pontevasti, jos sinun olisi täytynyt lähteä. Sinä et voi aavistaakaan, kuinka minä sinua rakastan ja haluan tehdä sinut onnelliseksi.
Hän puhui täysin vilpittömästi. Nuo sanat, jotka hänen tyttärensä liikutettuna lausui, eksyttivät häntä, ja hän sai taas takaisin entisen varmuutensa, josta vainajan muisto oli ollut vähällä tehdä lopun. Itse kun oli samaa kokenut, ei hän ensinkään ihmetellyt, että avioliitto oli tuottanut pettymystä Armand'in laiminlyödylle vaimolle. Sehän oli useimpien naisten kohtalo! Ja olihan hänen tyttärellään — mitä puuttuu niin monelta muulta — lämmin äidin syli, minne paeta saamaan lohdutusta.
Ja Alice näki toisen äidin, joka sillä hetkellä juuri tyhjensi katkeruuden kalkin, vanhan naisraukan, jonka lähellä hän nyt olisi tahtonut olla, jonka lähellä hänen olisi tullutkin olla, jos hän olisi seurannut sydämensä ääntä. Kuten ainakin heikot noustessaan vastarintaan, niin hänkin meni yli rajojen ja teki sydämessään kohtuuttomiakin syytöksiä omaa äitiään vastaan.
Heidän katseensa yhtyivät. Rouva Dulaurens ymmärsi vihdoinkin, ja syvä suru viilsi hänen sydäntänsä. Kuilu oli äkkiä auennut hänen ja hänen tyttärensä välille. Säälimättömän selvästi tunsivat he sen molemmat. Kuin välähdyksessä selvisi heille, kuinka erilaisia he kumpikin olivat luonteeltaan: toinen itsevaltainen ja kokonaan suurmaailman ennakkoluulojen sokaisema, toinen arka, taipuvainen, jolle rakkaus ja hellyys oli kaikki kaikessa.
Kun he hetkistä myöhemmin palasivat saliin tyyninä, toinen toiseensa nojaten, ei kukaan voinut aavistaakaan, mikä sisäinen murhenäytelmä heidät juuri oli erottanut.
Isabella johti keskustelua, puhui kovaa ja töykeästi, sanoi sukkeluuksia ja näytti valkoisia hampaitaan. Ja aika ajoin loi hän seuralaisiinsa, mieheensä, ihailijoihinsa kreivi de Marthenay'hen ja markiisi de Lavernay'hen ja erityisesti Clément Dulaurens'iin vihaa ja ylenkatsetta uhkuvia katseita. Hän inhosi heitä kaikkia, koska he eivät voineet hänelle vakuuttaa, että Jean Berlier vielä oli elossa.
Hän näki, että Alice oli itkenyt, ja kadehti hänen surunsa vilpittömyyttä.