Hämmästyneenä tästä odottamattomasta tylyydestä kääntyi rouva Dulaurens takaisin valaistuun käytävään ja toi sieltä kynttilän mukanaan. Hän näki tyttärensä istuvan kalpeana ja liikkumattomana, kyynelten jäljet vielä kosteilla poskillaan. Heti asettui hän hänen viereensä ja aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Mutta Alice irtautui hänen syleilystään. Äidin sydäntä ahdisti, tuota sydäntä, joka ei kyennyt tuntemaan muita kuin äidin tunteita.
— Kultaseni, sinä kärsit! Kerro minulle surusi. Olenhan minä sinun äitisi. Mikä sinua vaivaa tänä iltana?
Vaikka tuo vastaanpano harmittikin hänen vallanhimoaan, ymmärsi hän kuitenkin, ettei hän tällä hetkellä saanut maltittomasti kohdella lastansa. Hän hyväili ja mairitteli häntä minkä ennätti, mutta siitä ei ollut apua. Hän kysyi uudestaan:
— Mikä sinua oikein vaivaa tänä iltana?
— Ei mikään, vastasi Alice lujalla äänellä, joka oli aivan outo hänen äidillensä.
Niin syvän sydänsurun edessä kävi äiti epäröiväksi, ja kaksi kysymystä poltti hänen kielellänsä.
— Miehestäsikö on kysymys, tiedusti hän vihdoin, arvattuaan että nuo kyyneleet olivat yhteydessä majuri Guibert'in kuoleman kanssa. Mutta hän ei uskaltanut koskettaa tuota salaisuutta, jota hän aikaisemmin oli niin kevyesti käsitellyt.
— Niin, mumisi Alice, jonka voimat pettivät.
He antoivat molemmat käydä täydestä tuon valheen, joka säästi heidät soimaamasta itseään siitä, mitä oli tapahtunut. He ajattelivat Marcel Guibert'iä ja puhuivat Armand de Marthenay'sta.
Alice valitti ilotonta elämäänsä: