Hän ei ollut tahtonut mennä vaimoksi Armand de Marthenay'lle, mutta äidin lakkaamaton yllytys oli voittanut viimein hänen vastustuksensa. Hän oli palannut kirkosta morsiuspuvussa puolison kainalossa, jota ei ollut valinnut. Entä sen perästä? Saattoiko hän muistinsa kätköistä löytää hetkeäkään iloa, tuota syvää ja puhdasta iloa, jota hänen lapsensielunsa oli uneksinut? Hänen avioliittonsa ensi aikoina oli jonkinlainen hyväätekevä turtumus vallannut hänen mielensä, kuten sumu peittää paljaaksi riistetyn vainion hävityksen. Hän unohti tunnustella sydäntänsä. Hänen puolisonsa pysyi hyvällä tuulella, kuten toimessa oleva mies ainakin: hän ratsasti, täytti täsmällisesti sotilaan velvollisuutensa, otti vastaan tovereitaan, pani toimeen huviretkiä. Nuori rouva antoi uusien emännän velvollisuuksiensa kiinnittää ajatuksiaan ja hienon seuraelämän monenmoisten vaatimusten. Unelmiensa puolison sijasta oli hänellä vierellään kumppani, joka oli ylpeä hänen rikkaudestaan ja kauneudestaan, joka tosin ei juuri ollut hienotunteinen eikä lahjakas eikä sukkelakaan, mutta kokolailla hyvänlaitainen, joka typerästi aina ihaili itseään. Pikku tyttönsä syntyessä luuli hän viimein saaneensa unhotusta, jota hän vielä etsi ajoittain.
Tästä elämänsä siedettävästä ajanjaksosta siirtyi hänen ajatuksensa sitä seuranneeseen, jota yhä vielä kesti. Odottamattomien tapausten johdosta määrättiin Chambéry'n rykmentti kaukaiseen kasarmikaupunkiin Itä-Ranskaan. Turhaan koetti luutnantti de Marthenay saada vaihdetuksi paikkaa jonkun toisen kanssa. Hänen oli pakko lähteä ja jättää Savoiji tai sitten katkaista virkauransa. Tämän muuton uhatessa oli rouva Dulaurens puhjennut niin meluaviin surun osoituksiin, että ymmärtämättömyydessään Alice oli muistuttanut miestään siitä lupauksesta, jonka tämä heidän kihloissa ollessaan oli juhlallisesti tehnyt. Kelpo miehenä rakuunaluutnantti myöntyi ja lähetti vuorokauden kuluessa erohakemuksensa. Hän antautui mielihyvällä seuraamaan laiskuuden vaistojaan, joita sotilaselämä oli häirinnyt. Ja siitä pitäen hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ja yhä syvempää alaspäinmenoa.
Hän alkoi ensin ahkerasti käydä kahviloissa. Saapui sitten kesäkausi. Silloin hän oli jokapäiväisenä vieraana Aix-les-Bains'in klubilla ja Kukkahuvilassa. Hän alkoi pelata korttia ja voitti. Vaimonsa hitaasti parantuessa lapsivuoteestaan, oli hänellä häpeällisiä suhteita, jotka olivat tavallisia kylpykaupungin kantavieraiden keskuudessa. Alice sai eräänä päivänä tietää, että miehensä petti häntä halpamaisesti. Hänen puhtautensa oli säilynyt hänen naimisiin mentyäänkin. Ja nyt hän sai julmalla tavalla oppia tuntemaan uskottomuutta, ennenkuin oli tullut tietämäänkään, että saattoi olla uskoton. Hän nousi vastarintaan, mutta katumuksen sijasta, jota hän oli odottanut ja joka olisi saattanut hänet antamaan anteeksi, sai hän seuraavan nöyryyttävän vastauksen: "Sinä tahdoit minun ottamaan eroni, ja minä otin. Syytä nyt itseäsi, jos minä omalla tavallani koetan saada korvausta urani menetyksestä. Miehen täytyy olla toiminnassa. Minä uhrasin sinulle elämäni päämäärän. Mitäs sinä olet uhrannut minulle sen sijaan?" Hämmentyneenä noista soimauksista, sulkeutui Alice siitä alkaen itseensä ja vaikkei alistunutkaan, kietoutui hän tuskalliseen äänettömyyteen, joka oli sopusoinnussa hänen passiivisen luontonsa kanssa.
Huono pelionni teki herra de Marthenay'n äreäksi. Kylpykauden päätyttyä hän toimetonna ja tolaltaan eksyneenä taas antautui juomaan. Alice näki, kuinka hän hänen silmiensä edessä koetti kietoa pauloihinsa hänen ystävätärtään Isabellaa ja havaitsi välinpitämättömänä, ettei se onnistunut. Niin täytyi hänen seurata tuon sortumisen nopeita vaiheita, sortumisen, johon hän ehkä itse oli syynä. Hän ei saattanut olla siitä välittämättä, mutta kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut ruveta miestänsä pelastamaan, mikä hänestä jo näytti mahdottomaltakin.
Käytyään täten läpi koko kurjan elämänsä, ihmetteli surusta turtunut Alice, että hän siitä yhä kärsi yhtä paljon. Hän oli tottunut elämään omissa ajatuksissaan. Niiden yksitoikkoinen lohduttomuus oli jo käynyt hänelle tutunomaiseksi. Ja nyt hän ammensi uutta tuskaa niiden katkeruudesta. Toisia surullisia kuvia tuli silloin hänen sielunsa silmien eteen, ikäänkuin muistuttamaan hänelle, mikä osuus hänellä itsellään oli ollut kohtaloonsa. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin Paula Guibert tammimetsikössä oli saanut oudon halun myllertämään hänen sydämessään. Hän näki ilta-auringon veripunaisen punerruksen pilkoittavan puiden välistä ja tunsi taivaan ihanuuden laskeutuvan hurmaantuneeseen sieluunsa, hän näki Marcel'in, joka pitkänä ja solakkana kumartui hänen puoleensa ja puhui hänelle rakkaudesta. Ja sitten… ja sitten hän näki hänen makaavan maassa kaukaisella, auringon paahtamalla tantereella, otsa rikkiammuttuna, kalpeana ja synkkänä, ja tuijottavan häneen soimaavin silmin. Voi, noita äärimmäistä tuskaa kuvastavia silmiä, hän tunsi niin hyvin niiden katseen! Niin ne katsoivat häntä, kun hän rikollisesti vaikeni ja tuhosi heidän onnensa. Ja tässä pimeässä huoneessa hän turhaan peitti kasvonsa, päästäkseen niitä näkemästä.
Vapisten ja aivan mielettömänä surusta, rukoili hän rakkautta uhkuvin sanoin vainajaa: "Marcel, anna minulle anteeksi. Älä katso enää minuun sillä tapaa! Enhän minä tietänyt. Olin vasta lapsi. Se on minun puolustukseni. Niin kyllä, minä olin aika raukka, en uskaltanut ruveta taistelemaan sinun vuoksesi enkä puolustamaan rakkauttani. Minua pelotti odottaminen, rakkaus, kärsiminen ja elämä. Mutta Jumala rankaisi minua! Voi kuinka kovasti hän rankaisi! Sulje silmäsi, anna minulle anteeksi!…"
Pelästyneenä omasta äänestään vei hän kätensä rinnalleen. Hän oli läkähtymäisillään niinkuin lapsensa syntyessä. Hänen raadellusta sydämestään puhkesi vihdoin tieto siitä, mitä on elämä, sen voima ja sen suuruus. Ja koko vapautuneella olennollaan hän alkoi rakastaa Marcel'ia, niinkuin tämä oli häntä rakastanut, ylevästi ja ylpeästi. Hänen tähtensä, unhotusta etsien Marcel oli samonnut halki Afrikan aavikoiden ja saavuttanut kunniaa ja kuoleman. Mutta ehkä hän kaatuessaan oli palauttanut hänen kuvansa mieleensä. Niin, sitähän hän nyt vain toivoi ja halusi, että olisi saanut olla hänen viimeisten ajatustensa esineenä, vaikkapa halveksittunakin. Ja verraten elämäänsä siihen elämään, minkä hän oli työntänyt pois, tunsi hän, että hän ennemmin olisi tahtonut olla sankarin leski, kuin elää ala-arvoista elämää miehen rinnalla, joka ei kyennyt herättämään eikä tuntemaan rakkautta…
Ovi aukeni, ja rouva Dulaurens, joka oli käynyt levottomaksi tyttärensä pitkällisen poissaolon tähden, katsahti pimeään huoneeseen ja kysyi:
— Oletko sinä siellä, Alice? Vastaa.
— Olen. Mitä minusta tahdot?