Äidit valittelivat sydämensä pohjasta. Ja rouva Dulaurens, joka aina oli nopsa toimimaan, päätti pian käydä tuon naisraukan luona lohduttamassa ja ilmaisemassa osanottoaan.
Nähdessään nuo hautajaisilmeet kaikkien kasvoilla ymmärsi viimein Clément, joka harrasti iloisuutta ruokapöydässä, kuinka epäjohdonmukaisesti hän oli menetellyt, ja tunnusti itsekseen:
— "Tuhmasti tein".
Hänen isänsä, jota ohjasivat arvojärjestyksen periaatteet, kevensi huomaamattaan keskustelua ottaessaan uudestaan puheeksi sivuseikan, jota hän ei ollut riittävästi käsitellyt:
— Cognin'in määrin olisi itse pitänyt mennä viemään surusanomaa ja ilmoittaa se hienotunteisesti eikä raakamaisesti lähettää sinne maapoliisia.
Käyttäen hyväkseen tätä valokohtaa, toi herra d'Ambelard viimein esiin vastalauseensa, joka jo pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellänsä:
— Vaikka kuinka nukuttelisimme, emme saisi asiantilaa muutetuksi. Meidän olisi paljon parempi puhua jostakin vähemmän surullisesta asiasta. Pariisissa ollessani kysyin aina, ennenkuin menin teatteriin, päättyikö kappale onnellisesti. Seurusteltaessa samoin kuin näytelmääkin katsottaessa pitäisi surun pysyä kaukana.
Markiisi de Lavernay oli samaa mieltä, ja kuollut haudattiin. Kultainen samppanja kihisi taas pikareissa. Kukkien tuoksu levisi yli pöydän, jota koristivat laserretut hedelmät siroissa koreissaan. Naisten jalokivet säihkyivät lamppujen valossa. Tuntui oikein hyvältä päästä taas tuohon komeuden ja viihtymyksen ilmapiiriin, jonka äskeinen kovan onnen uutinen oli karkoittanut. Mutta Alice ja Isabella pysyivät yhä omissa tuskallisissa ajatuksissaan.
Juotiin nuorenparin malja, jonka hääpäivä oli juhlan aiheena, ja siirryttiin saliin.
Alice, joka ei kestänyt enää kauempaa, pujahti pois ja pakeni äitinsä huoneeseen. Hän istui siellä pimeässä ja huumautui tuskastaan. Hän oli uljaasti hymyillyt, kun esitettiin hänen maljansa ja viitattiin hänen "kadehdittavaan onneensa". Hänen onneensa! Turhaan etsi hän sitä nykyisyydestä ja menneisyydestä, ja mitäpä onnea hän saattoi tulevaisuudeltakaan odottaa? Kovat kohtalon iskut, joiden sattuessa aivan luulee menehtyvänsä, tekevät ihmisen selvänäköiseksi. Niin eli nyt Alice'kin lohduttomassa murheessaan uudelleen elämänsä viime vuodet. Selvinä, nopeasti toisiaan seuraavina kuvina kulki hänen sisäisten silmiensä ohitse hänen ilottomien päiviensä synkkä jono…