Vaikka hän puhuikin puoliääneen, oli kaksi vaaleapukuista nuorta neitosta kuitenkin saattanut kuulla, mitä hän sanoi, ja toinen heistä, rohkeakatseinen, tumma tyttö, purskahti nauruun. Muuan rakuunaluutnantti, joka par'aikaa puheli heille, oli ehkä naurunpurskahduksen aiheuttanut. Paula katsoi halveksivasti nuoreen tyttöön tummilla silmillänsä, joiden teruset välähtivät kuin salaman leimahdus.
— Ettekö istuisi, rouva Guibert, sanoi taas Jean.
Vanha rouva istui nurkan pimentoon tyhjän nojatuolin viereiselle tuolille, vaatimattomien tai arkojen ihmisten tavalla.
— Mutta istuhan toki nojatuoliin äiti, sanoi hiukan jyrkästi Paula, joka juuri oli kylmäkiskoisesti vastannut toisen neitosen ystävälliseen tervehdykseen, sen, joka ystävättärensä nauraessa oli punastunut.
Puheltuaan vielä hetkisen, nuori mies jätti heidät ja palasi äskeisen seuransa luo.
Paula, joka katsoi hänen jälkeensä, kuuli, kuinka hän antoi tietoja rouva Dulaurens'ille.
— On, se on rouva Guibert. Hän odottaa poikaansa, joka palaa
Madagaskarista.
— Ketä? Niitähän on niin monta.
— Upseeria, Marcel'ia.
— Mikä arvo?