— Eipä se äiti häikäile. Hän ei lue mitään muuta kuin hienoston kronikkaa Gaulois lehdestä. Kuinka kummassa hän saattoi muistaa sen madagaskarilaisen nimen? Minä kyllä ne osaan, kaikkein vaikeimmatkin. Olen niillä urheillutkin toverieni parissa, sillä sotaretkestä itsestä en tiedä tämän taivaallista. Kuulkaahan: Ankerramadinika…
Siten piiritettynä rouva Guibert oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka pistikään silmään noiden komeiden iltapukujen rinnalla hänen yksinkertainen ja koruton surupukunsa, vaikka hänen tyttärensä käsi olikin sitä korjaillut. Hän tunsi, ettei ainoakaan ajatus yhdistänyt häntä noihin suurmaailman ihmisiin. Koko joukko oli tullut hänen lähellensä ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Rouva Dulaurens'in jälkeen onnitteli häntä rouva Orlandi, vanha italialainen kreivitär, joka oli vetäytynyt Chambéry'hin, minkä lääkäri oli hoitanut paljon hermotauteja. Herra de Marthenay, rakuunaluutnantti, tarkasteli häntä monokkelinsa läpi melkein hävyttömän uteliaasti. Hän vastaili vaatimattomasti ja arasti, posket punaisina, ja hänen tyttärensä, joka huomasi sen, auttoi häntä parhaansa mukaan. Tyttären käytös oli luontevampaa, vieläpä hiukan jäykkääkin, vaikkakin hänelle osoittivat kilvan ystävällisyyttään nuo molemmat nuoret neitoset: tumma Isabella Orlandi, jonka puhe oli yhtä teeskenneltyä kuin koko hänen olentonsakin, ja varsinkin toinen, Alice Dulaurens, joka oli vaaleaverinen ja luonnollisen suloinen. Hän oli Paulaa kohtaan aivan ylenmäärin kohtelias ja herttainen. Hänellä oli pieni sievä ääni, joka viserteli ja sorahteli, lieventäen kovat tavut ja lausuen kaikki sanat yhtä suloisen pehmeästi.
— Saapuuko veljesi? Olet varmaan iloinen? Siitä on jo vuosia, kun olen häntä nähnyt. Muistatko sitä aikaa, kun yhdessä leikittiin Maupas'sa tai Chênaie'ssa?
— Kyllä muistan, Paula sanoi, mutta nyt ei enää leikitä. Maupas'n puutarha on jäänyt hoitamatta ja Chênaie'n puutarha on liian hyvin hoidettu.
— Mikset ole enää käynyt Chênaie'ssä? Sinun pitää pian tulla.
Ja Paula ihmetteli itsekseen, miksi tämä hänen entinen koulutoverinsa, josta elämä hänet oli erottanut, osoitti niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan. Hän katseli mustaa pukuansa, joka oli aivan sileä ja yksinkertainen, ja ihaili kadehtimatta vaaleansinistä, valkoisilla pitseillä koristeltua ja hiukan avokaulaista miehustaa, josta kohosi kuin hento kukka Alice'n valkoinen, hoikka ja notkea kaula. Vaatteista hänen silmänsä siirtyi kasvoihin, joiden piirteet olivat hienot ja puhtaat ja joiden moitteeton hipiä vienosti punersi. Hän ei voinut olla sanomatta:
— Kuinka sinä olet kaunis, Alice!
Helakat posket lehahtivat purppuran punaisiksi. Ja Alice'n astuessa muutamia askeleita syrjään, antaakseen tietä ohikulkevalle matkustajalle, huomasi Paula, että hänen veltto ja ikäänkuin väsynyt käyntitapansakin vain lisäsi raukealla suloudellaan tämän viehättävän ja hennon tytön kauneutta, jonka rinnalla hän itse selvemmin tunsi oman voimakkaan nuoruutensa.
— En suinkaan, sinä kaunis olet, Paula…
Lyon'in pikajunan kohina keskeytti kovakouraisesti tämän pakinan. Koko joukkue ryntäsi ulos odotussalista. Dulaurens'it ja heidän seurueensa hakivat ensimmäisen luokan vaunuja asemasillan eteen muodostuvasta teatterijunasta, ja solan kautta, joka jäi tahalla katkaistun junan osien väliin matkustajat jo kiirehtivät kohden odotussalin ovea.