Ensimmäisenä kaikista riensi pitkä ja laiha, uljasryhtinen nuori mies, jonka pää oli ylpeästi kenossa. Kädessään kantoi hän vihreällä sarssilla päällystettyä sapelia. Heti rouva Guibert'in huomattuaan, hän riensi häntä kohden ja pian oli poika äitinsä sylissä.
— Poikani! huudahti äiti ja purskahti itkuun, vaikka oli päättänyt pysyä lujana.
Suoristauduttuaan syleilystä poika katseli hellästi ja liikutettuna vanhaa äitiään, jonka olentoon koettelemukset olivat painaneet jälkensä. Hänen pronssinruskeat, melkein kovat kasvonsa kävivät surullisiksi. Nimi, jota heidän ei tarvinnut lausua, saattoi heidän huulensa värisemään, ja sama kallis muisto järkytti heidän mieltään. Jälleennäkemisen ilo aukaisi uudelleen heidän arpeutuneen surunsa haavat.
Silmät lempeinä Paula katseli isoa veljeänsä ja äitiänsä. Vaunuosastonsa astuimen edessä seisoivat Alice Dulaurens ja Isabella Orlandi, jotka olivat kääntyneet päin ja katselivat myös äidin ja pojan hellää kohtausta: edellisen silmät tarkastivat täynnä myötätuntoa nuorta upseeria, ja jälkimmäinen silmäili ivallisesti rouva Guibert'iä, syystä että tämä oli pyylevä ja liikutettu.
Hiukan syrjempänä odotti kunnioittavaisesti Jean Berlier. Hän lähestyi
Paulaa:
— Kuinka he ovatkaan onnellisia! Ja hiukan surumielisesti hän lisäsi:
— Kun minä palaan Algeriasta, ei minua kukaan odota.
Marcel tuli jo suutelemaan nuorta sisartansa. Iloisesti astui silloin
Jean esiin:
— Minä myös tahdon osani.
— Kas Jean, Marcel sanoi.