Ja sydämellisesti syleilivät molemmat miehet toisiansa. Jean, joka oli hetkeksi heltynyt, sai taas takaisin valoisan hymynsä.
— Näkemiin asti! Minä livistän. Junani lähtee.
— Minne sinä menet?
Nuori mies käännähti poistuessaan puoleksi päin ja sanoi hilpeästi:
— Me menemme Aix'iin vähän hulluttelemaan. Ja hän viittasi umpimähkään teatterijunaa piirittäviin joukkoihin.
Marcel Guibert katsahti ohimennen noihin juhlapukuisiin nukkiin, jotka kiitivät junaan. Mutta Paula kääntyi heihin päin ja näki Alice'n, joka kurotti päätään ikkunasta ja sanoi hänelle hyvästi. Hän nyökkäsi vastaan nopeasti ja kankeasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut jonkinlaista epäluuloa tai taikauskoista pelkoa tuota viehättävää kuvaa kohtaan. Liian aikaiset onnettomuudet olivat tehneet hänen hehkuvan ja herkän mielensä ylpeän araksi. "Miksi meitä nyt näin lähennellään", mietti hän. Hänen mustat silmänsä kääntyivät veljeen, joka poistui taluttaen äitiänsä. Ja hän lisäsi itsekseen: "Liian paljon rikkautta, eikä kylliksi rohkeutta".
— Kas, meidän vanhat vaunumme, huudahti Marcel, nähdessään Trélaz'n ajopelit.
— Nämä me vain olemme jättäneet itsellemme, selitti rouva Guibert, ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Huudahtaessaan ei Marcel ollut odottanut saavansa tällaista vastausta. Vanhat vaunut muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa, ja ne ilmaisivatkin nyt perheen häviöön joutumista. Hänen kasvonsa synkistyivät: hänelle selveni yht'äkkiä kuinka aineelliset vastoinkäymiset olivat mahtaneetkaan lisätä surun ja murheen taakkaa Maupas'sa. Omasta puolestaan hänellä ei ollut suuria vaatimuksia, hän oli tottunut tyytymään vähään, mutta äitinsä ja sisarensa tähden suretti häntä tämä puutteenalaisuus, jota hän aavisti, ja rouva Guibert sanoi itsekseen:
— Meidän olisi pitänyt ottaa asemalta vaunut hänen kunniakseen.