— Sepä hullua.
— Te olette hänen vaimonsa.
Nyt Isabella naurahti vuorostaan ja peitti puoleksi kasvonsa viuhkansa taakse:
— Niin vähän… ja niin huonosti.
— Se riittää.
— Isabella sanoi surkealla äänellä kuin pieni lapsi, joka on saanut toria:
— En minä tee niin enää.
Jean katseli häntä kiireestä kantapäähän. Hän näki, kuinka hänen ripsensä värähtelivät, kuinka hänen povensa aaltoili, kuinka vavahteli koko tuo ruumis, joka kurottautui häntä kohden. Miksipä hän enää vastustaisi, kun noin ihana olento kutsui nautintoon?
— Isabella, sanoi hän hiljaa.
— Nuori nainen katsoi häntä vuorostansa ja onnesta säteillen pujahdutti hän siron kätensä nuoren miehen käteen.