— Jean, rakas Jean.
Hetken nauttivat he molemmat hekuman esimakua. Kellonsoitto ilmoitti näytännön taas alkavan. Ilonsa huumaamina palasivat he hitaasti, vaieten teatterisalia kohden. Marmoriportaiden päässä he pysähtyivät hengähtämään. Parvekkeella seisten kohosivat he yli kirjavan, kiirehtivän joukon, jota eivät nähneet. Isabella tunnusti vaatimattomasti keskellä voittoaan:
— Tiedättekös, Jean? Te olette saanut minut vapisemaan. Minä luulin todeksi sen, mitä kuulin kerrottavan.
Tuntien epämääräistä levottomuutta ja sydän jo ahdistuksessa toisti
Jean:
— Sen, mitä kuulitte kerrottavan?
— Niin. Että te rakastitte Paula Guibert'iä.
Jean antoi pudota käsivarren, joka oli hänen kainalossaan, ja kysyi muuttuneella äänellä:
Kuka teille sitä kertoi?
— Ah, kuiskasi Isabella typertyneenä ja kalpeana, ikäänkuin olisi hän nähnyt jaloissaan särkyneen onnensa pirstaleet.
Yhden ainoan nimen taikavoima oli hänet kukistanut. Ja hänen itsensä piti hullussa mielettömyydessään tuo nimi mainita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ystävänsä Jean'in kasvot, niin hän ymmärsi tappionsa koko laajuuden, ja vimmoissaan, että hänen täytyi pudota niin ihanan unelman korkeuksista, pahensi hän vain hairahdustaan: