— Tuo pikku pöyhkimys on osannut kietoa teidät pauloihinsa lähelle pääsemättömän prinsessan eleillään. Pitihän minun se arvatakin. Hän on jo pitkän aikaa punonut juoniaan. Hän on hulluna miesten perään, niinkuin kaikki vanhat piiat. Menkää vain hänen luokseen. Kyllä hän teitä tanssittaa.
Näin herätti tuo viettelijätär itse Jean'issa taas henkiin hänen todelliset tunteensa, ja katsellen häntä surumielisesti hänen lumoavan kauneutensa vuoksi ja säälivän lempeästi hänen intohimoisen sydämensä tähden vastasi nuori mies hellällä äänellä Isabellan herjauksiin:
— Isabella, antakaa minulle anteeksi. Teistä itsestännehän vain ennen riippui minun omakseni tuleminen. Ja näittehän vielä tänä iltanakin minun heikkouteni ja oman voimanne. Ei ole teidän arvonne mukaista puhua tuolla tapaa. Meidän entisen rakkautemme nimessä, Isabella, olkaa jalomielinen.
Rakastuneiden epäjohdonmukaisuudella pyysi hän tuolta naiselta hänen hyväksymistään, vaikka hän samalla ilmoittikin, että oli lakannut häntä rakastamasta.
Mutta Isabella ei vastustanutkaan. Hänen povensa aaltoilu vain ilmaisi hänen mielensä kuohuntaa. Vaikka hän olikin niin voittoisan kaunis, luopui hän taistelusta, laski aseensa ja antautui. Hän ei ollut valmistunut tappion varalta. Liian kauan hän jo olikin saanut nauttia voiton iloja. Hänen entinen, nuoren tytön armastelunsa oli muuttunut syväksi, aistilliseksi rakkaudeksi, joka oli herkkä haltioitumaan ja herkkä vaipumaan epätoivoon, mutta vähemmän pystyvä sentimentaaliseen oveluuteen.
He seisoivat yksin parvekkeella. Ihmisjoukko oli jo kadonnut saliin, jossa papitar Ifigeneia, punaisiin vaatteisiin verhottuna, valmistautui vapisten veriseen uhritoimitukseensa. Isabella katsoi hallia, joka tyhjänä näytti mittasuhteiltaan suunnattomasti laajenevan. Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vastaan aivan kuin olisi hän ollut tukehtua ja kohotti viimein silmänsä Jean'ia kohden, joka katseli surullisesti tuota ihanaa, liikutettua olentoa. Hän kärsi nyt syvimpiä sydänjuuriaan myöten ja sentähden ei mitään pahaa ja alhaista enää liikkunut hänen mielessänsä.
— Jean, kuiskasi hän heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä, te olette oikeassa, kukaan nainen ei ansaitse paremmin teidän rakkauttanne. Te tulette onnelliseksi, te, mutta minä hyvin onnettomaksi…
Hän ei voinut puhua enempää, mutta hän kumartui, tarttui nuoren miehen käteen ja painoi huulensa sitä vastaan. Jean tunsi kyyneleen tipahtavan kädelleen, ja kun Isabella nosti päätään, näki hän hänen kasvonsa kylpevän kyynelissä. Jo hiukan tyyntyneenä, Isabella hymyili heikosti:
— Ovatko ne helmiä, Jean?
— Teidän kyyneleenne ovat tuhatta kertaa kalliimpia.