Ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli Jean hänen silmiään. Nämä varomattomat jäähyväishyväilyt herpaisivat heitä. Kuinka monia ihmisiä onkaan kytkenyt yhteen tuollainen muutaman hetken kestänyt heltyminen. Jokin ovi aukeni, ja se pelasti heidät. He astuivat aitioonsa.
— Minä olen hukannut elämäni, sanoi Isabella, aition avaajattaren lähestyessä avain kädessä.
Koko lopun iltaa istui hän omituisesti turtuneena, unohtaen kaiken kauneutensa mahdin ja surren elämäänsä. Ja hän inhosi pukuansa ja jalokiviänsä ja olisi sydämensä halusta vaihtanut ne rakkauden ihanaan köyhyyteen. Koko lopun iltaa hänen voittajansa, masentuneempana ja heikompana kuin voitettu, katseli hurmaantuneena tuota kauneutta, jota hän ei koskaan omistaisi. Ennen sammumistaan hänen intohimonsa vielä poltti häntä. Ennenkuin hän varmoin askelin lähti astumaan kohtalonsa mutkatonta tietä, kääntyi hän heittämään viimeisen surumielisen silmäyksen hekuman jälkeen.
Lähdettäessä auttoi hän Isabellaa pukeutumaan valkoiseen silkkivaippaan, joka peitti niskan ja hartioiden hohtavan alastomuuden. Vasta silloin hän iloitsi siitä, että oli pysynyt itsensä herrana ja ajatteli vapautunein mielin sitä puhdasta ja ylpeää neitoa, joka omisti hänen yhdellä haavaa niin urhean ja heikon miehensydämensä.
* * * * *
Rouva de Marthenay oli tuskin vaihtanut sanaakaan Jean Berlier'n kanssa. Tämä luuli hänen olevan huolissaan miehestään, jonka yleisesti huhuttiin menettävän suuria summia Klubissa ja Kukkahuvilassa, ja joka vielä lisäksi saattoi itsensä huonoon huutoon seurustelemalla erään liiaksi silmäänpistävän "puolihienoston" naisen kanssa — joita vilisemällä vilisee Aix-les-Bains'issa. Mutta Alice eli vastustamatta ilotonta elämäänsä, kokonaan alistuneena ja jo ennakolta ajatellen ja odottaen pahinta. Mitäpä hän välitti omaisuudestaan ja kelvottoman puolison uskollisuudesta? Hän ei odottanut enää mitään iloa elämältä. Hän oli liian hieno ja herkkä luonteeltaan, jotta huvitukset olisivat hänelle voineet korvata hänen kotinsa autiutta ja sydämensä tyhjyyttä. Vain hänen pikku tyttönsä esti häntä epätoivoon vaipumasta. Ja hän kasvatti sitä ylenmääräisellä hellyydellä, huomaamatta, että hän siten teki, hänkin vuorostansa, lapsensa aseettomaksi elämän koettelemuksia vastaan.
Mutta tänä iltana Jean'in näkeminen toi tuskallisen selvästi hänen mieleensä kohtauksen Chênaie'n metsässä, sekä ettei hän ollut kyennyt omistamaan itselleen onnea helpon taistelun hinnalla tai edes lupaamalla odottaa kauan ja kärsivällisesti. Hän olisi tahtonut kysellä Jean'ilta majuri Guibert'in kuolemasta. Mutta hän ei saanut kysytyksi. Eikö jo sen kysymyksen tekeminenkin olisi ollut velvollisuuden pettämistä? Ylen tunnontarkkana raskautti hän salaista leskeyttään vielä tällä uudella kärsimyksellä.
Siten hän ei koskaan saanut tietää, että Marcel'illa kuollessaan oli povellaan sinisilmäisen pikku tytön kuva, joka oli saattanut hänen ylpeästi halveksimaan kuolemaa.
VII.
Paulan salaisuus.