Jean auttoi enonsa vaunuihin, jotka hän oli käynyt hakemassa kaupungista. Vanhus oli lievetakissa, silkkinen kaulaliina vanhan ajan tavan mukaan useampaan kertaan kiedottuna kaulan ympäri, kädessä helmenharmaat hansikkaat ja hopeanuppinen kävelykeppi.
— Nämä hienot pukimet vaivaavat minua, sanoi hän ystävällisesti sisarenpojalleen. Ja ikäänkuin olisi hän ollut lähdössä jollekin pitkälle matkalle, antoi hän vielä muutamia määräyksiä ruusupensaittensa suhteen.
Jean rauhoitti häntä.
— Älä vain unohda asiaasi, eno.
— Johan nyt, vakuutti pieni mies tarmokkaasti. Vaikkapa kauneimmat ruusuni sillä aikaa kuihtuisivat, toimitan minä asian, niin että sinä olet tyytyväinen.
Herra Loigny oli lähdössä Maupas'han pyytämään rouva Guibert'iltä Paulan kättä sisarenpojallensa. Kun vaunut olivat tien käänteessä kadonneet näkyvistä, ei Jean, joka tunsi itsensä kärsimättömäksi ja levottomaksi, palannutkaan Ruusuhuvilaan, vaan alkoi verkalleen astua samaa tietä. Siten kohtaisi hän pikemmin puhemiehensä tämän palatessa ja ennättäisi ehkä ennen iltaa käydä itsekin Maupas'sa ja puhua hänen kanssaan, joka silloin olisi hänen morsiamensa. Hän tarkasteli aurinkoa, joka hiljalleen painui Lépine'n vuorta kohden.
"Nämä heinäkuun illat ovat kaikkein pisimmät", sanoi hän itsekseen lujentaakseen aiettansa.
Aix'issa viettämänsä illan jälkeen oli nuori mies perin pohjin tutkinut sydämensä tunteita. Hän rakasti Paulaa hänen mielenuljuutensa ja arvokkuutensa vuoksi ja myös sen salaisen vetovoiman vaikutuksesta, jota meissä herättävät kasvojen piirteet, silmien väri, hiusten paino, vartalon solakkuus, koko tuo ainoanlaatuinen sulous, joka ilmenee siinä naisessa, jossa näemme tulevaisuutemme ilon ja rauhan tai sen turmiollisen ja suloisen tuskan. Hän tunsi, että hänen valintansa hyväksyi koko yhtämittainen menneisyys ja kokonainen suku, jonka traditsionia ja vaivannäköä hän onnellisesti jatkaisi. Tuo järkevä, liekkisilmäinen nuori tyttö herätti tietenkin hänen sydämessään hehkuvaa hellyyttä. Mutta ennenkaikkea hän auttoi häntä toteuttamaan elämän todellista tarkoitusta, joka ei ole siinä, että asettaa itsensä omaksi päämääräkseen, vaan siinä, että epäitsekkäästi ja tehokkaasti toimien sijoittautuu liittymäkohdaksi edesmenneiden ja jälkeentulevaisten sukupolvien välille. Ja mistäpä saattoi hän löytää jalomman, uljaamman, luotettavamman ja järkevämmän elämänkumppanin? Paula oli kasvanut kuin kukkanen, jonka juuret imevät voimaa hedelmällisestä maaperästä. Hänen sukuperänsä takasi hänen kuntonsa. Puhjetakseen täyteen kukoistukseensa ei häneltä ollut puuttunut kuin hiukkasen aurinkoa. Rakkaus varmaankin antaisi hänelle valoa ja lämpöä, ja mikä ilo nähdä hänen puhkeavan kukkaan ja olla itse hiukkasen siihen syynä, ja saattaa tuo liiaksi koeteltu nuori nainen nauttimaan kerkeästi kiitävien päivien ihanuutta, ennenkuin ne kaikki olivat ohitse!
Hän kyllä voittaisi Paulan rakkauden, ehkäpä Paula häntä jo rakastikin. Huolimatta immen arvokkuudesta ja hillitystä käytöksestä oli Jean luullut huomanneensa joitakin kevyitä merkkejä noista salaisista tunteista, kuten poskien punastumista, ripsien liian kiireellistä räpyttelemistä ja varsinkin epätahallista lempeyttä tuossa katseessa, joka niin puhtaana, niin vilpittömänä ja niin lujana kohdistui häneen. Ja kaivellessaan esiin muistojaan tuntui hänestä kuin olisi hänellä jotakin osaa siihen vastenmielisyyteen, jota Paula joka tilaisuudessa oli osoittanut Isabella Orlandi'a kohtaan. Isabella Orlandi'a hän ei ollut enää tavannut, eikä hän tahtonutkaan tavata häntä enää. Hän tunsi vielä taikauskoista pelkoa häntä kohtaan ja koetti olla ajattelematta tuota liian kaunista kuvaa, joka nöyryytti häntä, muistuttaen hänelle säälimättömästi hänen omaa heikkouttaan. Paula Guibert'in rakkaudesta hän sitävastoin tunsi saavansa voimaa kaikkien esteiden ja vastusten voittamiseen. Eikö todistakin todellista rakkautta tuo sielunvoimiemme kohoaminen ja tuo luottamus, jota se meille itseemme antaa?
Toisiakin päätöksiä hän oli tehnyt, ratkaistuaan sydämensä asian. Avioliitossa rakkaus ei eristäydy aineellisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä, ja siitä syystä, kohtaamiensa vastuksien vaikutuksesta, se juuri on tullut ymmärtämään yleistä elämää, jota se suojelee, aivan toisin kuin intohimo, joka koettaa sitä unohtaa tai hävittää. Guibert'it eivät olleet varakkaita, ja hänen oma perintönsä supistui hyvin vähään. Tietenkin hänestä olisi sangen ikävää luopua sotilasurastaan. Hän rakasti tuota tointa, joka vaati itsensä kieltämistä ja kunniantuntoa, ja sitä ankaraa kuria, jonka alaiseksi siinä tahdon täytyi taipua. Se loistava menestys, jota hän jo aivan nuorena oli saavuttanut, antoi hänelle vielä lisäksi toiveita tulevaisuudenkin suhteen. Mutta hänellä ei ollut tuota vastustamatonta halua, joka pakottamalla pakottaa nuoria miehiä antautumaan jollekin määrätylle uralle, minkä ulkopuolella he vain tuntevat pahoinvointia ja ikävyyttä, sellaista halua, kuin esimerkiksi Marcel Guibert'illä. Eikä hän voinut olla ottamatta huomioon uuden kotinsa taloudellisia tarpeita.