Hän oli saattanut varsin vaivattomasti laatia elämän suunnitelmansa. Ollessaan vierailuilla Maupas'sa, oli usein ollut kysymys Etienne ja François Guibert'in asioista. Jokaisessa kirjeessään nuo nuoret miehet puhuivat yritystensä kukoistuksesta ja valittivat, etteivät voineet niitä laajentaa välttämättömäksi käyneen apulaisen puutteessa. Turhaan, he sanoivat, olivat he pyytäneet luokseen entisiä koulutovereitaan; nämä pitivät orjallisia virkatoimia parempina kuin riippumattomuutta, tahtoivat ennemmin elää keskinkertaisuudessa kuin mitään uskaltaa. Ja mitä enemmän Jean pääsi sydämensä tunteiden perille, sitä päättäväisemmin hän ajatteli: "Jos minä otan eron virastani, niin minä lähden, me lähdemme heidän luokseen". Tuo siirtolaisen elämä viehätti häntä juuri sen tarmon ja toimeliaisuuden vuoksi, jota se vaati. Hänessä oli aina ollut maahenkeä. Kaukaiset talonpoikaiset esi-isät taivuttivat häntä turpeen puoleen. Jos koti-ikävä ja armeijan kaipuu alkaisi häntä siellä kaukana vaivata, niin vahvistaisihan häntä rakkaus tuohon uuteen Ranskaan, jota hän olisi mukana luomassa, ja se miehekäs ilo, jota hitaasti ja kärsivällisesti raivatun ja viljellyn maan valloitus antaa. Ja ennenkaikkea häntä vahvistaisi vaimonsa rakkaus! Tuo tyttö, siitä hän oli varma, ei pelkäisi lähteä hänen kanssaan kaukaisille maille ja ottaa osaa hänen taisteluihinsa ja vaiheisiinsa. Vaaroja pelkäämättömän tohtori Guibert'in verta, tuon äidin verta, jota voittamaton usko ylläpiti kaikissa koettelemuksissa, virtasi sen immen suonissa, jota hän rakasti.
Rakastavien itsekkyydellä Jean unohti yhden ainoan olennon, tulevaisuuttaan suunnitellessaan. Tai pikemmin, hän aikoi tietämättään riistää tuolta olennolta hänen viimeisen tukensa ja hänen ilottomien päiviensä viimeisen lohdutuksen. Rouva Guibert'in sankarillisuus antoi hänelle uusia takeita luottaa Paulaan, joka oli sellaisen äidin tytär, eikä hän huomannut, että hän aikoi vaatia tuolta äitiraukalta kaikkein suurinta uhrausta, pyytää Niobelta hänen viimeistä lastaan, sitä, jota hän epätoivoisena puristaa rintaansa vastaan ja jota jumalat vielä olivat säästäneet…
* * * * *
Maupas'n tiellä Jean kulki onnea vastaan ihanan suvi-illan valaessa valoaan hymyilevään luontoon.
Vanha Mari vei herra Loigny'n vierassaliin ja riensi hakemaan emäntäänsä, mutisten itsekseen:
— Mitähän tuokin ukko meistä tahtoo lievetakkineen ja korkeine hattuineen?
Mutta herra Loigny välitti viisi vanhasta palvelijattaresta, jota hänen hieno asunsa harmitti.
Hän oli juuri seisahtunut keskellä pöytää olevan ruusumaljakon eteen. Hän kumartui ja tarkasteli ruusuja niin läheltä, että hän näytti aivan vetävän niitä sieraimiinsa, ja yht'äkkiä hän alkoi tehdä eleitä suunnattoman hämmästyksen vallassa. Rouva Guibert tapasi hänet tässä omituisessa tilassa. Herra Loigny tuskin tervehti häntä, ja vieden hänet heti pöydän ääreen, hän huudahti:
— Näettekö tuota ruusua tuossa?
— Kyllä, sanoi rouva Guibert hämmästyneenä.