— Voi, rouva Guibert! Teidän sananne ovat minulle kovin suloisia…
Mutta hän?
— Älkää olko levoton, Jean. Paula kyllä suostuu, luulen varmasti niin. Mutta teidän pitää kumminkin kysyä häneltä itseltänsä… Kai te olette jo tarkoin miettinyt tulevaa kotianne? Me emme ole rikkaita, tiedättehän sen. Poikani Etienne ja minä annamme Paulalle, jos hän suostuu rupeamaan teidän vaimoksenne, Maupas'n tilan tulot. Se ei tuota paljoa sen perästä kuin viiniköynnökset on katkottu. Meillä ei ole enempää.
Hän antoi kaikki ja pyysi sitä anteeksi.
— Minä en suostu siihen, sanoi Jean.
— Antakaahan kun selitän. Minä haluan vetäytyä syrjään. Minä tarvitsen niin vähän elämiseeni. Etienne, jolleka se on mahdollista, antaa minulle vuotuisen eläkkeen, eikä tahdo sitä lakkauttaa, vaikka olen häntä hartaasti pyytänyt. Teidän tulee ajatella tulevaa perhettänne, Jean.
— Voi, rouva Guibert, mikä aarre voikaan vetää vertoja Paulan sydämelle. Mutta älkää luulkokaan, että minä suostun teidän liian jalomieliseen tarjoukseenne. Minä olen jo ajatellut meidän aineellista tulevaisuuttamme. Etienne tarvitsee apulaisen Tonkin'iin. Kaikissa kirjeissään hän pyytämällä pyytää liikekumppania avuksensa liian laajojen yritystensä hoitamisessa. No niin, minä tarjoan hänelle apuani. Algeriassakin minä harrastin maanviljelystä koskevia asioita. Minä lähden. Kirjoitin hänelle viime kuussa.
— Niinkö? Sinne kauasko aiotte viedä vaimonne? Sillä hetkellä Jean katsoi portaiden tasanteelle, jonne Paula juuri oli ilmestynyt. Eikä hän nähnyt kahta kyyneltä, jotka vierivät rouva Guibert'in poskille. Kun hän taas kääntyi päin, oli äiti parka jo valmis tähän uuteen uhraukseen, jota elämä häneltä vaati, ja hän vastasi lujalla äänellä:
— Jumala siunatkoon teidän suunnitelmianne! Kas tuossa tulee Paula, Jean. Hän on liian nuoresta asti elänyt yksinäisyydessä ja surussa. Hänen tarvitsee saada maistaa onnea. Kuinka onnelliseksi teidän rakkautenne hänet tekeekään. Hän saa tuntea olevansa nuori, minkä hän jo oli unohtanut. Minä annan teille luvan, Jean, sanoa hänelle, että häntä rakastatte.
Hiljempaa hän lisäsi, sillä Paula lähestyi, eikä Jean kuullutkaan hänen sanojansa:
— Minä annan teille viimeisen, rakkaimman lapseni.