— Ja rauhoittukaa, minä ymmärrän kukkien kieltä.
He istuivat puiden alle kivipöydän ääreen. Jean suuteli hänen kättään.
He olivat jo täydellisesti ymmärtäneet toisensa.
— Te tiedätte siis, että minä häntä rakastan, sanoi nuori mies liikutettuna.
Ja lujemmalla äänellä hän lisäsi:
— Kuinkapa en häntä rakastaisikaan?
— Hän kyllä ansaitseekin rakkautta, vastasi Paulan äiti, joka ajatteli tuota uutta tulevaisuutta.
— Minä luulen, että olen häntä aina rakastanut. Minä vain en ole tuntenut sydäntäni. Kun on liian nuori, ei erota selvästi elämänsä päämäärää… Ja minä rakastan häntä myös iäti.
— Niin, sanoi äiti vakavasti. Ennenkuin sitoo itsensä ikuisilla siteillä, pitää olla varma itsestään. Ja minä luotan teihin.
— Paulassa elää Marcel'in uljuus ja hänen ylevyytensä. Minä kiittäisin kohtaloa, jos se olisi varannut minulle hänelle rakkautensa.
— Jumalaa meidän tulee kiittää, Jean. Häneltä yksin me saamme voimamme. Niin kyllä, Paula on erinomainen lapsi. Vaikka olenkin hänen äitinsä, voin sen ylpeänä sanoa. Minä annan hänet teille iloisin mielin. Enhän ole teitä aina osannut erottaakaan omista pojistani. Ja olettehan te ollut kuin veli Marcel'ille.