Rouva Guibert päästi irti nuoren miehen kädet, nojasi pöytää vastaan ja näytti miettivän. Mitä hän nyt aikoi uskaltaa, oli hyvin vakavaa. Saattoiko hän päättää tyttärensä sydämestä? Ja oliko hän varma, hän puolestansa, että oli oikein ymmärtänyt?
Hän katseli tuota nuorta miestä, jota hän toivoi pojaksensa, ja ajatteli hänen urhoollista ja rehellistä menneisyyttään. Mutta varsinkin hän ajatteli Paulan tulevaisuutta ja hehkuvaa sydäntä. Rauhoittuneena hymyili hän Jean'ille ja sanoi vihdoin:
— Te olette erehtynyt, Jean. Paula rakastaa teitä.
Jean pudisti päätänsä.
— Ei, rouva Guibert, sitä hän ei tee. Älkää koettakokaan selitellä.
Antakaa minun lähteä.
— Luuletteko, etteivät äidit enää arvaa tyttäriensä salaisuuksia?
Ja ajatellen ajatuksensa loppuun, lisäsi hän hetken vaitioltuaan:
— Paula rakastaa teitä. Ettekö ymmärrä, että hän uhrasi itsensä minun tähteni?
Jean toisti:
— Teidän tähtennekö? Miksi? Ja katse tarkkaavaisena tuijotti hän rouva Guibert'iin. Hänen nuoruutensa ei tahtonut tyytyä tappioon, ja jo sykähdytti uusi toivo hänen sydäntään. Mutta rouva Guibert ei hämmästynyt, vaikkei Jean ymmärtänytkään, mitä hän tarkoitti, ja melkein anteeksi pyytäen hän selitti: