— Ettekö tiedä, rouva Guibert, että minä en enää saa tulla teille.
Mutta minä saatan teidät portaille asti.
Iltataivaan kultaiset välkkeet koettivat yhtyä kastanjoiden paksujen runkojen lomitse. Päivä jatkoi itsepintaisesti taisteluaan pimeyttä vastaan. He astuivat puistotien narskuvalla sannalla, hitaasti ja äänettöminä.
Portaiden juurella Jean aikoi sanoa hyvästi. Mutta rouva Guibert virkkoi:
— Tulkaa sisään. Minä haluan puhua teidän kanssanne. Paula ei ole salissa.
Jean koetti panna vastaan, mutta taipui sitten välinpitämättömänä ja seurasi rouva Guibert’iä. Hän näytti kuolemaantuomitulta, joka ei usko papin lohdutuksia, mutta kuuntelee niitä kumminkin.
Kun Jean oli sulkenut oven, kääntyi rouva Guibert häntä kohden, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen kirkkailla silmillään.
— Kieltäytyikö hän rupeamasta vaimoksenne?
— Hän juoksi pois itkien.
— Jean, rakas Jean, ettekö te ymmärrä? Tämä hellä vastaanotto tyynnytti Jean'in tuskaa, mutta murti lopunkin hänen lujuuttaan, ja hän oli vähällä ratketa itkuun.
— Voi ymmärränhän minä, sanoi hän. Hän ei rakasta minua. Ja minä rakastan häntä niin suuresti.