Rouva Guibert astui muutaman askelen hänen jäljestänsä. Sitten muutti hän mielensä ja pysähtyi. Hän heitti huivin hartioilleen, astui alas portaita ja lähti kulkemaan puistotietä, koettaen kaikin voimin jouduttaa vapisevia askeleitaan. Hän asettui odottamaan maantielle avonaisen porttaalin eteen.
"Ei hän ole vielä voinut mennä ohitse", sanoi hän itsekseen. "Paula palasi niin nopeasti."
Hän tarkasti tyhjää tietä, jota auringon viime kajastus valaisi. Hänen ympärillään heinäsirkat vain sirkuttivat kimeää, keskeymätöntä valitustaan ja sihahtivat toisinaan hevoskastanjien raskaat lehdet, kun tuuli niitä satutti toisiaan vastaan.
Muutaman hetken levottomana odotettuaan näki hän nuoren miehen hahmokuvan polulla, joka kiertää Monthcharvin'in vainioiden viertä. Nuori mies kulki pää riipuksissa ja masentuneen kumaraisena. Kun hän tuli lähelle, näkyi selvästi, kuinka surulliset hänen kasvonsa olivat. Tuskaansa vaipuneena Jean ei huomannut Paulan äitiä, joka seisoi kivisen pylväsrivin vieressä hänen oikealla kädellään. Kulkiessaan ohi, kuuli hän hiljaa huudettavan:
— Jean.
Hän hämmästyi kuullessaan nimeään mainittavan, käänsi päätään ja huomasi vanhan rouvan, joka hymyili hänelle lempeästi. Jean tervehti ja tuli lähemmäksi.
— Voi, minä olen hyvin onneton, valitti hän kuin äidilleen.
Rouva Guibert ojensi hänelle kätensä.
— Jean, antakaa minulle käsivartenne. Mennään sisään. Ilta tulee, ja alkaa jo tuntua viileältä.
— Jean totteli tahdottomasti: