— Paula, minä rakastan teitä. Miksi vaikenette? Vastatkaa minulle, minä pyydän sitä.
Hiljaa nuori tyttö irroitti kätensä.
— Ei, ei, minä en tahdo, kuiskasi hän. Nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä ja hän pakeni juoksujalkaa taloon päin.
Silloin Jean tunsi yön laskeutuvan sydämeensä. Hän alkoi halveksia elämää, jota hän oli rakastanut, ja hän kadehti Marcel'ia, joka makasi Afrikan hiekassa, Marcel'ia, jonka ikuinen rauha oli tavoittanut.
VIII.
Rouva Guibert.
Rouva Guibert odotti portailla lastensa palaamista. Hänen käsivartensa olivat ristissä rautaisella käsipuulla, ja toisella kätkössä olevalla kädellään hypisteli hän rukousnauhaa, huulten supistessa Ave Marioita. Syvä rauha, yhtä syvä kuin se, joka peitti uinuvan maan, asui nyt hänen kasvoillansa, joita kyyneleet olivat kostuttaneet.
Hän näki Paulan palaavan nyyhkyttäen ja poissa suunniltansa, ja turhaan koetti hän häntä pidättää sanoen:
— Paula, mikä sinun on? Sano minulle…
Sanaakaan sanomatta Paula riensi hänen ohitsensa ja juoksi huoneeseensa.