Se suunnitelma on minulle sanomattoman rakas. Äitinne tietää sen.
Hän katsoi Paulaan, ja näki hämmästyksekseen, ettei tämä aavistanut mitään. Hän ihaili sellaista itsensä unhottamista ja syvän vakavasti ja hellästi virkkoi hän viimein seuraavat ratkaisevat sanat:
— Paula, minä rakastan teitä. Tahdotteko tulla minun vaimokseni ja seurata minua sinne kauas?
Hämmästyneenä Paulakin nousi vuorostansa ja kävi kalmankalpeaksi.
Sydämen kuohunnalta oli hänen vaikea hengittää. Mutta hän vaikeni.
Jean jatkoi:
— Minä rakastan teitä, Paula. Ettekö sitä tietänyt. Ettekö sitä edes aavistanut? Palatessani Algeriasta näin, kuinka te olitte rohkea… ja kuinka te olitte kaunis. Niin juuri, älkää väittäkö vastaan. Saharaa matkatessamme sanoi Marcel minulle usein, kun puhelimme Savoijista, että te olitte äitinne tuki ja turva. Kun minä erämaassa, tarmokkuuttani kannustaakseni, etsin jotakin lohdullista ja miehuullisuutta herättävää kuvaa, ajattelin minä teitä. Minä ymmärrän nyt, että minä olen teitä aina rakastanut siitä asti kuin yhdessä leikittiin ja minä nauroin teidän pitkille mustille hiuksillenne. Minun onneni on teidän käsissänne, Paula, ettekö tahtoisi antaa sitä minulle?
Paula ei vastannut. Hän oli niin kalpea, että näytti kuin viimeinenkin veripisara olisi vuotanut kuiviin hänen suonistansa. Jean tarttui hänen käteensä, eikä Paula vetänyt sitä pois. Hän odotti luottavaisena ja tyynenä, sydän toivosta paisuvana.
Paula katseli mitään näkemättä rauhallista maisemaa. Revard'in huiput lakkasivat hehkumasta auringon mentyä mailleen.
Eikö Marcel juuri tällä paikalla ollut luvannut hänelle onnea, illan yhtä tyynenä ja kirkkaana lähestyessä?…
Kun Paula yhä vaikeni, tunsi Jean äärettömän tuskan kouristavan sydäntänsä. Muuttuneella äänellä toisti hän kolmannen kerran: