— En palaakaan enää armeijaan.
Hämmästyneenä Paula odotti selitystä.
— Otan eron.
— Tekö, Jean! Se on pahasti tehty. Ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt, teillä on kunnialegioonan nauha ja aiotte jättää sotilasuranne! Mitä olisikaan Marcel sanonut?
— Marcel olisi hyväksynyt minun tekoni, Paula. Sillä minä palvelen edelleenkin Ranskaa, toisella tavalla vain, joka ei ole vähemmän hyödyllistä. Sotilaasta minä muutun siirtolaiseksi. Olen kirjoittanut Etienne veljellenne, jolla ei ole riittävästi työvoimia Tonkin'issa. Aion lähteä hänen luokseen.
— Vai niin, virkkoi Paula. Onpa se heille hauskaa! He tietävät, kuinka läheiset ystävät te ja Marcel olitte. Te puhutte heille hänestä, niinkuin olette meillekin puhunut. Saatte nähdä veljeni lapsetkin. Tutustutte niihin ennen kuin minä.
Hämärä peitti jo lakeuden ja alkoi hiipiä ylös vuorten rinteitä. Kaukana Bourget'n järvellä leijaili punertavaa sumua, joka asteittain yhtyi taivaan ruusunpunaan ja kultaan. Ilta laskeutui kuin siunaus yli liikkumattoman maan.
Jean nousi ja jäi seisomaan nuoren tytön eteen.
— Teidän veljenne iloitsisivat paljon enemmän, jos tietäisivät minun toisenkin suunnitelmani.
Ja luoden silmänsä maahan, lisäsi hän hiljempaa: