Nuori tyttö hypähti pystyyn ja turvautuen hiipivään hämärään, joka lievensi hänen liikutuksensa merkkejä, puolusti hän heti menettelyään:
— Sinä et tiedä, äiti, mitä on tapahtunut. En rakasta häntä. Mutta… hänen pyyntönsä tuli niin odottamatta ja oli niin omituinen, että minä menin hiukan pyörälle päästäni. Se oli ensimmäinen kerta, äiti, ymmärräthän… Mutta minä en rakasta häntä, en vähääkään… En voinut tehdä toisin.
Äiti katseli sanomattoman hellästi tytärtään, ikäänkuin hän olisi mielessään mittaillut tuon rakkauden koko laajuutta, joka ei tahtonut tunnustaa olemassaoloaan ja joka epätoivoon asti taisteli ilmituloaan vastaan.
— Tule minun kanssani, Paula, sanoi hän vihdoin. Jean ei sanonut sinulle kaikkea. Taikka sinä lähdit niin nopeasti. Hän ei ennättänyt ilmoittaa sinulle, että minä tulen teidän mukaanne, kun te lähdette.
Kuin kukkaset sadekuuron jälkeen heloittavat auringossa, joka muuttaa niiden vesipisarat kimalteleviksi jalokiviksi, niin kirkastuivat Paulankin kyyneleiset kasvot. Hän heittäytyi äitinsä kaulaan. Jos rouva Guibert vielä olisikin ollut epätietoinen tyttärensä salaisuudesta, niin tämä äkkinäinen muutos olisi sen hänelle ilmaissut.
— Pikku äiti, onko se ihan totta? Kuinka onnellisiksi tulemmekaan siellä kaukana!… Minä rakastan sinua.
Rouva Guibert hymyili; hän ymmärsi, etteivät nuo kolme ikuista sanaa häntä tarkoittaneet.
— Tiesinhän minä sen, kuiskasi hän hiljaa, silitellen tyttärensä poskea, niinkuin ennen tämän pienenä ollessa.
Liikutettuna katseli hän, kuinka tyttärensä onni puhkesi kukkaan, ajatellen että hänenkin oli sallittu sitä osaltansa edistää. Ja hän kiitti hiljaa Jumalaa, joka täytti hänen toivomuksensa.
Arasti ja äitiinsä katsomatta kysyi Paula: