— Onko hän mennyt?
— Ei, hän on täällä.
Nuori tyttö punastui, mutta hämärä esti sen näkymästä. Kultainen kajastus sammui jo peilistä.
— Mennään hänen luokseen, sanoi rouva Guibert. Ja hän talutti Paulan saliin.
— Jean, tässä tulee teidän vaimonne.
Hän yhdisti itse molempien kihlattujen kädet. Mutta nämä eivät katsoneet toisiinsa. Sama tunne paisutti kummankin rintaa. Ensimmäisenä Jean nosti silmänsä. Paulan vuodattamat kyyneleet olivat vähentäneet hänen kasvojensa kauneutta, mutta ne olivat myös poistaneet niiden ylpeän ilmeen ja tehneet ne nöyremmiksi ja liikuttavammiksi. Ja Jean rakasti häntä vielä enemmän hänen naisellisen heikkoutensa vuoksi.
— Saanko minä uskoa onneeni, virkkoi hän vihdoin. Kuin huokauksena kuului vastaus:
— Saatte.
— Paula, minä rakastan teitä.
Paula toisti samat sanat, ja hänen äänensä oli kuin tuskin kuuluva kuiskaus: