— Minun täytyy lähteä, kuiskasi Jean morsiamelleen.
Heti tämä kävi surulliseksi. Hän oli jo täysin antautunut tulevalle puolisolleen ja kärsi jo tästä ensimmäisestä erosta.
Rouva Guibert puuttui puheeseen:
— Nyt on jo hyvin myöhäinen. Jääkää meidän luoksemme, Jean. Syömme yhdessä. Ettehän te ole vaativainen. Palaatte sitten myöhemmin Ruusuhuvilaan.
Jean epäröi hetken:
— En sentään voi jäädä. Enoni voisi käydä levottomaksi. Minä kohtelin häntä hiukan tylysti äsken maantiellä, enkä tahtoisi tuottaa hänelle enempää mielipahaa.
Paulalle tehtiin selvää herra Loigny'n virallisesta ja hyödyttömästä vierailusta.
— Tulkaa huomenna hänen kanssaan aamiaiselle, jatkoi rouva Guibert. Sanokaa hänelle, että puutarhamme ottaa osaa juhlaan. Panemme pöydälle kauneimmat kukkamme. Ne ilahduttavat häntä. Sitten menemme yhdessä teitä kihlaamaan kylän kirkkoon.
… Kun Jean lähti Maupas'sta, oli jo pimeätä tammien alla. Hän astui rinta riemua täynnä ja kiirehtimättä, — näin suorana ja helppona nyt häämöitti hänen edessään säännöllisen elämänsäkin taival — tuota metsäistä rinnettä, jota ennenmuinoin Marcel oli noussut juosten, rakkauden tuli rinnassansa ja vaaran maku kuivilla huulillansa…
Sinä iltana Paula valvoi myöhään. Hän antautui rakkaudelle lujin ja rohkein mielin, tuntien syvää liikutusta, joka ei suinkaan häntä veltostuttanut, vaan päinvastoin vahvisti hänen kuntoansa. Hän oli noussut nuoruutensa rinnettä kiistellen päivistään aineellisten vaikeuksien ja siveellisten kärsimysten kanssa, kuten rohkeat vuorivuohet kiipeilevät kukkuloita jättäen villastaan tukkoja pensaisiin. Nyt tuntui hänestä kuin astuisi hän tasaista tannerta ja kuin polkisivat hänen paljaat jalkansa pehmeätä nurmikkoa. Hänen edessään loisti valoisana taivaanranta. Ja mitäpä siitä, vaikka hänen pitäisi vielä kiivetäkin. Saihan hän tästälähtien nojata tukevampaan käsivarteen! Ja tunsihan hän uutta rohkeutta rinnassansa! Kumminkin oli hän ollut jo kauan aikaa unen helmoissa, kun hänen äitinsä vielä valvoi ja rukoili.