Hän käänteli lehtiä ja hymyili mielihyvästä. Sitten alkoi hän kovalla äänellä lukea seuraavaa kohtaa:
— Kuinka pieni lieneekin kukkasarka ja kuinka ahdas se maan kolkka, jonka kukkasystävä voi saada käytettäväkseen, niin mitä hyödyllisiä havaintoja ja merkillisiä kokeita hän voikaan tehdä ja kuinka suurta nautintoa hän saakaan tuntea, kun hän keinotekoisesti hyötämällä voi lahjoittaa puutarhalleen, ystävilleen, vieläpä maalleenkin uuden tuotteen, jonka on olemassaolostaan kiittäminen hänen hoitoaan, hänen älyään.
Hän katsoi kirjan yli sisarenpoikaansa ja luki sitten loppuun alkamansa kohdan:
— Jokainen voi toimia omalla alallansa, omassa kolkassansa, vaieta, jos hän ei onnistu — mikä on harvinaista — ja taas hyvällä syyllä ylpeillä, jos huomattava voitto on tullut hänen ponnistustensa palkaksi.
Ja ikäänkuin hänen kunnianhimonsa olisi vetänyt vertoja Napoleon'in tai Caesar'in kunnianhimolle, mumisi hän surumielisesti, sulkien erikoisteoksen:
— Niin, minä olen haaveksinut olevani ruusujenviljelijä Gonod'n tai Louis-Seipion Cochet'n kilpailija. Sillä minä olen luonut ruusun, minäkin. Se on tuossa, noiden muiden mukana. Minä aioin antaa sille nimeksi Ruusujenviljelijä Loigny'n muisto, jotta sen suloinen tuoksu ja hienonhieno värituntu säilyttäisi minun nimeäni kautta aikojen ja tekisi sen tutuksi kaikille kukkasten ystäville. Sellaisena kuin minut edessäsi näet, olen minä halunnut kunniaa.
— Sepä oivallista, vakuutti Jean, näyttäkää se minulle. Ja mennään sitten syömään, sillä minulla on aika nälkä.
— No, se oli viisasta puhetta, mutisi Fanny. Kello näytti yhdeksää.
— Mene patojesi ääreen, tyttöseni, komensi arvokkaasti vanhus, joka oli jo kyykkysillään maassa ja haki tuotettansa ruusukasasta.
Pystyyn nousematta ojensi hän sisarenpojalleen ihanan kukkasen.