— Se ei saa minun nimeäni, vaan sinun. Tänä iltana minä olen sille antanut nimeksi: Paula Berlier.
— Kuinka se on kaunis, sanoi Jean.
Mutta hän ajatteli morsiantaan. Sentään hän lisäsi:
— Tuhannet kiitokset, eno, runollisesta kunnianosoituksestanne.
Vanhus oli yhä kyykkysillään maassa. Hän levitti molemmat kätensä, viitaten yli ruusujen ja toisti hiljaa:
— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ja Jean kysyi toistamiseen:
— Mutta miksi tämä joukkosurma? Kaikki pensaat ovat varmasti katkotut.
— Kaikki, Jean, ilman poikkeusta.
— Miksi tämä kukkasten hukka? Enkö saa sitä jo viimeinkin tietää?
Herra Loigny katseli kukkakasaa, kasvoilla säteilevä hymy kuin marttyyri-kuolemaa kohti kulkevilla kristityillä neitseillä. Hän nousi vaivalloisesti kyykkyasennostaan ja toisti: