— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ne ovat sinun.
— Minunko, sanoi Jean hämmästyneenä.
— Juuri sinun, jotta sinä antaisit ne morsiamellesi.
— Minun morsiantaniko varten te olette riistänyt paljaaksi puutarhanne?
Kuinka hyvä te olette!
Hän suuteli enoansa ja huomasi, että vanhuksen silmät olivat täynnä kyyneleitä.
— Mutta mikä teitä surettaa? Nehän ovat teidän kukkianne. Ei teidän olisi pitänyt niitä minulle uhrata.
Hellyydellä, jota Jean ei ollut koskaan hänessä huomannut, laski herra
Loigny kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi hiljaa:
— Kyllä piti, Jean, kyllä piti. Enkä minä ruusujani itke, vaan itseäni. Ne eivät ole, niiden ei olisi pitänyt olla muuta kuin lepohetkieni virkistyksenä ja ne ovat vieneet kokonaan minun elämäni päivät. Annatko minulle anteeksi, Jean?
— Teillekö anteeksi?
— Niin, olin kokonaan unohtanut elämän. Pelkäsin sen tuskia ja vaivoja ja pakenin puutarhaani. Monet ovat yhtä raukkamaisia kuin minä, vaikka vain toisella tapaa. He ovat väärässä, niinkuin minäkin. Äsken maantiellä, nähdessäni sinun hämmästyneet kasvosi, ymmärsin yht'äkkiä, mitä pahaa olin tehnyt. Yhden ruusun, yhden purppuranpunaisen kiinalaisen ruusukurjan tähden olin unohtanut sinun onnesi, sinun rakkautesi ja oman velvollisuuteni. Mutta kaikki minun kukkani ovat tuossa. Kotiin tultuani minä heti kävin tämä ase kädessä ruusupensaitteni kimppuun.