Hän piti vielä vasemmassa kädessään puutarhasaksia, joilla hän tuon sovitusuhrin oli toimittanut. Jean tahtoi väittää vastaan:
— Mutta tehän rakastitte kukkia…
— Ei, ei, jatkoi vanhus. Älä koeta minua puolustaa. Sinun isäsi ja äitisi kuolivat, Jean. Minun olisi pitänyt parhaani mukaan koettaa korvata niitä sinulle. Jokaisella näet on velvollisuuksia. Jollei omaa perhettänsä, niin lähimmäisiänsä kohtaan. Minun kastellessani kukkiani, kasvoit sinä minun luonani, enkä minä edes huomannut sitä. Minä olen iloinen, että voin antaa sinulle nämä ruusut häntä varten, jonka olet valinnut. Minun elämäni on nyt muuttunut. Minä olen enemmän miettinyt näinä muutamina tunteina kuin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena. Täst'edes, Jean, saat luottaa minuun. Minä tahdon auttaa sinua uuden kotisi perustamisessa. Minä olen aivan turhaan kuluttanut pienen omaisuuteni ruusujeni tähden, sen sijaan että olisin ajatellut sinun toimeentuloasi.
— Ei ajatella sitä, keskeytti nuori mies, jonka liikutus valtasi.
— Sitä meidän juuri on ajateltava. Tahdon olla hyödyksi, vaikka myöhäänkin. Syksyn ruusut ovat usein kauneimmat.
Jean syleili häntä.
— Minä pidän teistä kovasti, eno.
— Huomenna sinä viet nämä ruusuvihkot Maupas'han.
— Jos jakaisimme ne kahteen osaan, eno. Toisen veisimme vanhempieni haudalle ja toisen antaisimme Paulalle.
— Tehdään niin, sanoi vanhus, toistaen tietämättään samoja sanoja, jotka nuori mies oli lausunut palatessaan Afrikasta. Tulee kunnioittaa kuolleita ja rohkaista eläviä.